Valikko Sulje

Tiina Vainomäki: Leoš Janáček ja Lidové Noviny

Bohemia 1/2006

Säveltäjä Leoš Janáčekin (1854-1928) kynästä ei lähtenyt ainoastaan kuolemattomia säveliä: aina vuodesta 1875 (Prahan Urkurikoulussa vietetyn opintovuoden jälkeen) viimeiseen elinvuoteensa asti Janáček kirjoitti kriittisiä katsauksia musiikkielämään, konsertti- ja ooppera-arvosteluja, artikkeleita ja esseitä liittyen hänen toimintaansa Brnon musiikkielämän kehittäjänä ja organisaattorina. Brnon Beseda-seuran kuoromestarina hän toimitti Besedan tuella jopa omaa musiikkilehteään Hudební listyä vuosina 1884-1888. Lehden päätoimittajana hän saattoi tuoda esille visioitaan musiikin ajankohtaisista ilmiöistä ja suuntauksista ja myös hioa taitojaan musiikinteoreetikkona. Keskittyäkseen työhönsä perustamansa Brnon Urkurikoulun (jonka hän ideoi Prahan esikuvan mukaisesti) johtajana Janáček jätti Besedan ja myös Hudební listy lakkasi ilmestymästä. Tämä ei Janáéekin kirjoittajapersoonaa kuitenkaan kauaa pidätellyt. Vuonna 1890 hän ryhtyi uuden brnolaisen päivälehden Moravské listyn musiikkikriitikoksi ja myöhemmin myös sen teatteri- ja musiikkitoimittajaksi. Tällä toiminnalla ei ollut mitenkään vähäpätöinen rooli Janáčekin säveltäjäpersoonan kannalta: hän tutustui moniin uusiin ooppera- ja näytelmäteoksiin, esimerkiksi vuonna 1892 Pietro Mascagnin veristiseen oopperaan Cavalleria rusticana (1889), jota Janáček ylisti kritiikissään, ja vuonna 1891 Gabriela Preissován näytelmään Její pastorkyňa. Muun muassa näistä impulsseista syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana Janáčekin läpimurtoteos, ooppera Její pastorkyňa, jonka nimeksi Tšekin ulkopuolella on vakiintunut Jenůfa oopperan päähenkilön mukaan.

Vuonna 1893 Moravské listy yhdistyi olomoucilaisen Pozor-lehden kanssa Lidové noviny -sanomalehdeksi. Kirjoittaja-Janáčekin kannalta tämä merkitsi paitsi yhteistyön jatkumista myös uusia kontakteja Brnon yhteiskunnalliseen ja sivistykselliseen elämään. Lidové noviny perustettiin nimittäin edistysmielisen nuortšekkiläisen kansanpuolueen (Lidová strana) äänenkannattajaksi. Lehden perustamisen takana oli siten aikakauden merkittäviä tšekkiläisiä yhteiskunnallisia vaikuttajahahmoja. Kulttuuriin ja taiteisiin myönteisesti suhtautuva Lidové noviny oli Janáčekille tärkeä mm. siitä syystä, että se oli brnolainen ja siten kamppaili identiteetistään tsekkiläisessä journalistiikassa samoin kuin Janáček taiteen saralla. Lidové novinyn lisäksi Janáček kirjoitti myös muihin päivä- tai aikakauslehtiin, mm. Prahassa ilmestyneisiin Daliboriin ja Hudební maticeen sekä brnolaiseen Moravská Orliceen. Feuilletonien lisäksi näissä lehdissä ilmestyi myös Janáčekin teoreettisia kirjoituksia, mm. hänen tutkielmansa Nový proud v teorii hudební jo Lidové novinyn toisena ilmestymisvuonna 1894. Vaikka Lidové novinyyn kirjoittelussa on havaittavissa taukoja, Janá”ek jatkoi lehteen kirjoittamista koko loppuelämänsä ajan. Huomattavin tauko ajoittuu vuosiin 1895-1906. Tänä aikana kulminoituu paitsi Jenůfan säveltämisprosessi myös Janáčekin työ kansanmusiikin kerääjänä (1890-luvulla Janáček julkaisi useita kansanlaulukokoelmia yhdessä F. Bartošin kanssa). Seuraava pitempi tauko sijoittuu 1. maailmansodan aikaan vuosiin 1913-1917. Silloin Janáéek keskittyi säveltämiseen (mm. ooppera Hra Broučekin retket, Věčné evangelium, 1914 ja Šumařovo dítě, 1914). Menestyksekkään Jenůfan Prahan ensi-illan jälkeen (1916) Janáček alkoi jälleen, säveltäjänuransa uuden vaihteen löydyttyä, vuodesta 1919 alkaen kirjoittaa aktiivisesti Lidové novinyyn.

Sitä mukaa kun Janáček alkoi saada jalansijaa säveltäjänä, hän tuli brnolaiselle lukijakunnalle tutuksi omintakeisine fejetoneineen. Nämä pienet tuokiokuvanomaiset, luonteeltaan ”belletristiset” esseet saattoivat käsitellä mitä erilaisimpia aiheita. Janáček höysti kirjoituksensa nuotintamillaan puhemelodioilla, kuvailivatpa ne sitten luonnon ääniä, kuten lintuja tai vesiputousta Korkealla Tatralla, prahalaisia työläisiä odottamassa palkanmaksua U Šenfloků -panimon edessä Václavské náměstílla tai intialaisen runoilijan Rabindranath Tagoren luentoa Prahassa ja presidentti T. G. Masarykin puheen intonaatioita hänen ensimmäisellä virallisella Brnon vierailullaan vuonna 1921. Fejetoneissaan Janáček saattoi kommentoida myös sävellyksiään, kuten esimerkiksi orkesterisarjaansa Laakialaiset tanssit (1890) artikkelissa Minun Laakiani (”Moje Lašsko”, 27.5.1928). Pääosaa Janáčekin kirjoittamissa lehtikirjoituksissa näyttelivät kuitenkin puhemelodiat ja hänen niin sanottu puhemelodiateoriansa, vaikkakin usein vain fragmentaarisessa ja Janáčekille tyypillisessä aforistisen idiomaattisessa muodossa. Pieni luontokuva ”Kevät” (1912) on ihastuttava esimerkki säveltäjän empaattisesta ja usein myös panteistiseksi luonnehditusta suhteesta luontoon. Nuotintamalla leppälintujen ja mustarastaiden laulua ja käen kukuntaa Janáček piirtää soivan dokumentin luonnon heräämisestä keväiseen kukoistukseensa Brnon Lužánkyssa. Fejetonissa ”Suu” (1923) hän taas vertailee ihmisen ja kimalaisten puhetta ja niiden universaalia luonnetta – kimalaiset melodisella surinallaan ja ihmiset tavuja muodostavilla äänteillään, vokaaleilla ja konsonanteilla ja niiden paljonpuhuvilla intonaatioilla. Puhe ei ole vain ihmisen yksinoikeus – myös luonto ja kaikki sen osaset puhuvat, niin linnut, kimalaiset kuin vesiputouksetkin, kukin omalla tavallaan. Kenelle muulle 1920-luvun avantgarden kärkinimiin kuuluvalle säveltäjälle kuin Leoš Janáčekille olisi tullutkaan mieleen säveltää ooppera erään ovelan ketun seikkailuista Brnon lähistöllä sijaitsevassa Adamovin metsässä? Nämäkin seikkailut ilmestyivät Stanislav Lolekin piirrosten mukaan Rudolf Těsnohlídekin fabuloimana sarjakuvana Lidové novinyssä keväällä 1920.

Tiina Vainiomäki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *