Valikko Sulje

Jiří Kratochvil: Kuolematon tarina

Bohemia 4/2004

Tuottelias määriläinen kirjailija Jiří Kratochvil jätti 2000-luvun alussa taakseen viittauksia täynnä olevan postmodernin kirjoittamisen ja siirtyi realistisempaan suuntaan. Yksi hänen herkullisimpia postmoderneja romaanejaan on vuonna 1997 ilmestynyt Nesmrtelný příběh (Kuolematon tarina). Jo yksin sen alaotsikko kertoo paljon: Sonja Trotski-Sammlerin elämä eli karnevaaliromaani.

Brnolaisen kustantamo Atlantiksen julkaiseman romaanin juoni on yksinkertaisuudessaan tällainen: 1800-luvun viime sekunneilla syntyy Brnossa ilotulituksen räiskeessä venäläisen veturinkuljettajan ja saksalaisen äidin perheeseen tytär Sonja. Hänellä on jo syntyessään sulhanen, viisi vuotta vanhempi Bruno, joka kuitenkin hukkuu vielä samana talvena Tonavaan. Bruno lupaa rakastetulleen kuitenkin käydä hänen luonaan, joka kerta eri hahmossa. Niinpä Sonja saakin harjoittaa lemmenleikkejä milloin norsun, milloin hämähäkin muodossa ilmestyvän Brunon kanssa. Kun Sonja itse on viisivuotias, hänet siepataan Zeppeliniin, jossa 1800-luvun suurmiehet hypnotisoivat hänet ja antavat hänen viedäkseen 1800-luvun viestin 2000-luvulle. Sonja itse ei viestin sisältöä tiedä, sen on määrä pulpahtaa esiin vuotta 2000 lähestyttäessä. Sonjan 1800-luvun suurmiehet valitsivat kohteekseen siksi, että hän mitä todennäköisimmin elää vuoteen 2000.

Ja Sonja elääkin! Hän vanhenee selvästi hitaammin kuin mitä vuodet kuluvat. Ja mikä oudointa: hän on jollain tavalla läsnä historian käännekohdissa, ellei sitten suorastaan aiheuta niitä – kuten vuoden 1989 samettivallankumouksen. Miten suurmiesten ennustus sitten käy toteen? Saksantaitoinen Sonja on 90-luvun puolivälissä tulkkina sveitsiläiselle yrittäjäpariskunnalle näiden neuvotellessa tšekkiläisen kanalan ostosta. Yrittäjäpariskunnan rouva näyttää aivan samalta kuin muuan hyvän perheen tyttö, jonka kotiopettajana Sonja oli ollut 70 vuotta aikaisemmin. Tyttö oli kuitenkin joutunut onnettomuuteen ja alkanut taantua. Käy ilmi, että sveitsiläinen rouva on tuon tytön lapsenlapsi ja on isoäidiltään kuullut Sonjasta. Niinpä perhe päättää pyytää Sonjaa opettajaksi lapselleen, jonka syntymän he aikovat ajoittaa vuositunannen vaihteeseen – nykykeinoillahan se käy päinsä. Sonja suostuu. Tähän päättyy romaanin juoni vuonna 1995.

Ohessa katkelma romaanista. Sonja on kesälomalla äitinsä saksalaisten sukulaisten luona Määrin maaseudulla vuonna 1914. Kylässä on eräänlainen eläintarha, jossa apina Flik pyörittää eläinten teatteria, Theatrum mundia. 9. Rakkaani, sinä Sonja!

Istuin lempipaikallani ladon katolla mahdollisimman kaukana ukkosenjohdattimesta, niin kuin eno oli vannottanut, mutustelemassa mustikkapiirakkaa, kun äkkiä näin, että Flik kutsui yhden eläimistä luokseen keskeyttämättä kuitenkaan näytelmää (eläin oli tosin vain joku mitätön kani, joka esitti vain toisarvoisia pyrähdyksiä ja oli joka paikan ja joka miehen höylä), kutsui luokseen kanin ja osoitti sille minua. Kani nyökkäsi alistuneesti, ylitti aidan ensimmäiseen ja heti perään toiseen pihaan ja kapusi seinän viereen kasattua halkopinoa pitkin minua kohti.

Odotin sitä uteliaan myötämielisenä, mikä saattoi innostaa sitä, sillä tämä oli, niin luulen enkä erehtyne, sen ensimmäinen lähikontakti ihmisiin. Mutta kun se oli kiivennyt ylös ja oli jo minun tasollani ja melkein kosketti kuonollaan polveani, siitä huomasi heti, ettei se valitettavasti kykene ylittämään tuota eläimet ihmisestä erottavaa salaperäistä rajaa eikä osaa kommunikoida kanssani ihmisiksi.

Mutta ei hätä tämän näköinen, Flik ei jättänyt sitä pulaan. Se kannusti kania matkan päästä piristävällä apinan kiljunnallaan ja vilkuttamalla villisti kaikilla apinanraajoillaan. Kani ei tosin nähnyt tuota vilkutusta, kun oli Flikiin selin, mutta jollain tavalla se aisti sen, ilman muuta. Eikä siinä kaikki. Muutkin eläimet liittyivät spontaanisti Flikin kannustukseen niin kuin fänit jossain matsissa, nekin kiljuivat ja vilkuttivat tassuillaan ja hännillään, virnistelivät kannustavasti, pörhistivät karvansa silkasta innostuksesta ja tärisivät kuin syltty (juuri meneillään ollut esitys oli siis loppu, se oli aivan katkennut ja varissut hajalle kuin helminauha) ja kiljuntaan sekoittui kurinaa ja murinaa, maiskutusta, sähinää ja röyhtäilyä ja kani seisoi edessäni takajaloillaan tassut ylhäällä, mutta se raukka oli aivan jähmettynyt ja jännittynyt kakistamaan jotain ulos, muttei onnistunut, aivan kuin sillä olisi ollut tulppa kurkussa (tai ehkä sielussa!)! Ja apina Flik voimisti kiljumistaan ja hyppimistään ja muutkin eläimet tekivät parhaansa, moninkertaistivat vilkuttamisensa, pomppimisensa ja ääntelemisensä, ja niinpä minäkin lopulta liityin joukkoon ja kumarsin pääni ja silmieni hehkun melkein kaniin kiinni, kyykistelin, nyökkäilin ja kumartelin keinahdellen ja johdin noita kannustavia liikkeitä kädet nyrkissä (näettekö, hyvät herrat? näettekö, miten eläimet hyppivät ja kiljuvat ja minä kyykistelen kanin edessä silmät hänen silmissään ja keinahtelen kannustavasti?), kunnes meidän kaikkien yhteinen ponnistuksemme sai jotain kanissa liikahtamaan, ja koska emme antaneet periksi vaan pusersimme sitä jotain siitä ulos, aivan kuin valtava yhteinen, meidän tahdostamme syntynyt käsi olisi puristanut kania kuin jänispasteijalla täytettyä suolta, niin sen kurkusta lopultakin putkahti ulos huudahdus: Tuo simpanssi Flik, minä se olen, sinun Brunosi! Rakkaani, sinä Sonja!

Ja sillä hetkellä Flik alkoi hyppiä villisti keskellä pihaa, avasi apinansylinsä minuun päin ja rummutti karvaista rintaansa karvaisilla nyrkeillään!

Ja kani, tuo rakkauden airut, lakastui kuin lilja ja vierähti alas katolta. 10. Jälleensyntymisvaellus

Mutta näen teidän istuvan synkkinä ja olenpa huomaavinani, ettette pyyhi liikutuksen kyyneliä. Simpanssin ja kahdeksanvuotiaan tyttösen lemmenkohtaus on kenties saanut teidät hämillenne. Tunnustan toki, että minuakin se närkästyttäisi, jos en itse olisi ollut tuo tyttö eikä tuo simpanssi Bruno. Brunokin oli epäröinyt pitkään, ennen kuin uskalsi astua eteeni simpanssin muodossa. Häntä pelotti, miten suhtautuisin asiaan, ja siksi hän vain pitkään silmäili minua mielissään, kun satuin istumaan katolla, missä olin koko ajan hänen silmissään. Mutta koska hän ei tiennyt alkuunkaan, miten hänen olemisensa jatkuisi ja missä hahmossa hän seuraavaksi ilmaantuisi, hän järkeili, että simpanssin hahmo vielä välttäisi mainiosti. Onhan hirviöiden rekisteri ja eläinhahmojen luettelo todella laaja.

Mutta hetkinen, nyt älysin jotain, nyt tajuan, etten ole kertonut tätä teille vielä. Enkö todellakaan ole kertonut tätä vielä? Brunon kuoleman jälkeen, sen jälkeen kun hän oli (4. tammikuuta 1900) hukkunut Tonavaan, meille ei ollut jäänyt kuin yksi keino tavata toisiamme täällä maan päällä. Ja se oli samalla pitkä vaellus takaisin ihmisen hahmoon. Mutta milloin hänestä tulisi taas ihminen, milloin jälleensyntymisvaellus päättyisi, siitä meillä ei valitettavasti ollut aavistustakaan. Siksipä olin onnellinen, että yleensä sain tavata häntä. Mutta tuolla lähentymiselläkin oli oma ankara järjestyksensä, kuten vielä kuulette. 11. Sarajevon laukaukset

Heti lemmenhetkemme jälkeisenä päivänä Bruno otti minut teatteriryhmäänsä ensimmäiseksi ingénueksi ja näytteli itse nyt säännöllisesti ensirakastajaa. Kuten olen jo maininnut, Lanškrounin eläinnäytelmät olivat joko aikaansa edellä tai siitä jäljessä (silloin kun ne olivat joko historiallisia kuvia tai päinvastoin kuvia tulevaisuudesta), mutta yhdessä ainoassa tapauksessa ei ollut näin. Tullessani viimeiselle kesälomalleni Lanškrouniin (silloin en tosin vielä aavistanut, että se olisi viimeinen lomani Lanškrounissa) olin jo neljäntoista. Ja lomalle tuloni, en tiedä miksi, myöhästyi. Oli 28. kesäkuuta 1914.

Eläinten keskuudessa vallitsi poikkeuksellinen innostus ja Bruno kihisi jo kärsimättömänä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan näytellyt ensirakastajaa. Ennen kuin tajusinkaan, kaikki lähti liikkeelle ja viereeni ilmaantui vankka ja kookas pukki (joka oli jo jossain Brunon kappaleessa näytellyt menestyksellä Abraham Lincolnia) ja pam! pam! kuulin Brunon nallipyssyn ja pukki nousi takajaloilleen ja rojahti maahan ja Bruno antoi minulle merkin, että minäkin kellistyisin. Ja makasimme siinä hetken vaikuttavasti kuin kunnianarvoisat vainajat. Ja seuraavana päivänä luin lehdestä, että samaan aikaan kun olimme näytelleet kohtausta, Sarajevossa oli pamahtanut ja serbiopiskelija Gavrilo Princip oli ampunut Habsburgin kruunun perillisen. Ja tajusin, että olin tuossa nykyaikaan sijoittuvassa teatterikappaleessa esittänyt kruununperillisen puolisoa kreivitär Sophie Chotekia, tuota ankaraa kaunotarta. Ja sitten istuin (kamarissani Lanškrounissa) pitkään peilin edessä. Kyllä vain, ei ollut epäilystäkään, olin noussut kreivittären veroiseksi. Jo neljäntoista iässä minulla oli ankaran aristokraattisen kaunottaren kasvot (ja kun sitten kävelin peilin edessä, myös vartalo). 12. Palatseja ja katedraaleja rakentamassa

Matkasta Kreetan saarelle Egeanmerelle olen teille jo kertonut, ja koittaa aika, että kerron teille myös matkasta Karpaatti-Ruteniaan. Mutta olisin pahoillani, kuuletteko, todella pahoillani, jos unohtaisimme Wienin-matkani, tuon matkan joka oli vähällä jäädä toteutumatta, vaikka Wien on niin lähellä, että Brnon etelälaidan talojen ikkunoista voimme huudella wieniläisille Wienin pohjoisreunan talojen ikkunoihin. Mutta jos totta puhutaan, niinhän se aina on. Jos asutte vaikka Prahassa ja ihan Kansallisteatteria vastapäätä, voi hyvinkin käydä niin, ettette eläissänne näe Myytyä morsianta, mutta jos asutte jossain Jumalan selän takana, niin olette Kultakappelissamme kuin kotonanne ja teatterin lipunmyyjät tervehtivät teitä jo matkan päästä.

Teille, ystäväiseni, minun ei tarvinne selittää, mitä Wien minulle oli. Niin, se oli minulle rakas, sillä oli paikka sydämessäni. Etenkin Leopoldstadtilla, jossa Bruno Mlock oli syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa. Puhumattakaan Tonavasta, Brunon haudasta, jonka jääkuoren alla nälkäiset hauet olivat kilvan raadelleet hänen heiveröisen ruumiinsa. Wienistä tulisi myös kerran, kuten olimme Brunon kanssa Lanškrounissa sopineet, meidän hääkaupunkimme. Nimittäin sitten, kun hän jälleensyntymisvaelluksellaan tulla köpittelee takaisin ja ottaa taas ihmisen hahmon.

Wienin-matka jäi siis joka vuosi jostain syystä tekemättä. Tuolloin minua pidettiin kotona vielä tiukilla, kovin lyhyessä lieassa, niin kuin tapana yleensä oli. Ilman vanhempia ei puhettakaan Wienistä! En päässyt kauemmaksi kuin lomalle Lanškrouniin, jossa minun laskettiin olevan evankelisen ankarien Sammlerien silmälläpidossa. Kulkihan Lanškrounin kautta vielä rautatie, jota isä tuolloin ajoi, ja vaikka hänellä ei koskaan ollutkaan aikaa pistäytyä katsomassa minua (juna seisoi asemalla vain kaksi minuuttia), niin minun piti aina näyttäytyä asemalaiturilla, avata käteni, levittää jalkani, hypätä, kääntyä, näyttää isälle, että olin kunnossa, ettei koira ollut minua raadellut eikä hanhi kyninyt eikä sonni astunut.

Ja kun sitten tajusin, että minun olisi hoidettava asia jotenkin muuten ja omin avuin, pistäydyin suureen kemikalioon ja apteekkiin silloiselle Schmerlinginkadulle (myöhemmälle Legioonalaisbulevardille) ja toin sieltä säkin täydeltä erilaisten ulostuslääkkeiden, voiteiden, rohtojen ja siirappien tyhjiä pakkauksia ja laatikoita ja rasioita ja ryhdyin työhön. Päätin rakentaa unelmieni kaupungin jätemateriaalista.

Olin aina kuunnellut isän tarinoita Wienistä tarkkaavaisemmin kuin kukaan muu. Ja niitä hänellä riitti! Wieniä ja Galitsiaa yhdistävä Keisari Ferdinandin pohjoinen rautatie oli näet hänen ensimmäinen kuljettajanreittinsä (mutta sen olen jo sanonut, muistuttakaa aina, kun toistan itseäni), juuri Wienistä hän lähti ensi kertaa matkaan veturinkuljettajana sukkuloituaan sitä ennen eri reiteillä lämmittäjänä ja apulaisveturinkuljettajana. Ja siitä syystä Wien oli hänelle juhlakaupunki (samoin kuin siitä kerran tulee minulle hääkaupunki!), mutta samalla myös kaikkein arkisimpien päivien kaupunki, sillä sieltä alkoivat ja sinne päättyivät usein hänen työrupeamansa.

Ja koska minulla ei ollut toivoa päästä lähivuosina unelmieni kaupunkiin, ryhdyin rakentamaan sitä vähän samaan tapaan kuin maahanmuuttajat, jotka rakensivat Amerikkaan uudestaan eurooppalaiset kaupunkinsa menetettyään toivonsa nähdä niitä enää. Tosin sillä erolla, että minä rakensin vain kartonkilaatikoista ja -rasioista ja isän tarinoista.

Ja pystytinkin apteekin laatikoista, rasioista ja kääreistä vaivattomasti Hoftheaterin ja Wienin valtionoopperan rakennukset, mutta myös Belvederen molemmat barokkilinnat ja niiden laajan ranskalaisen puiston, uusgoottilaisen raatihuoneen, yliopiston, luonnontieteellisen museon, oikeuspalatsin, mutta myös Kinsky- ja Esterházy-palatsin unohtamatta koko joukkoa katedraaleja, Votiivikirkkoa, jonka uusgoottilaisen filigraanimaisuuden parissa, se tunnustettakoon, päästin mielikuvitukseni valloilleen, Stephankirchen, Kapusiinikirkon ja sen keisarikryptan taikka Pyhän Carlo Borromeon kirkon, sen muhkean kupolin ja Trajanuksen voitonpylväät, ja puuhailin mielikseni Hofburgin ja Schönbrunnin linnojen parissa, mutten jättänyt huomiotta myöskään arkkitehti Adolf Loosin Michaeler Platzille suunnittelemaa supermodernia taloa, joka ärsytti niin kovasti itseään keisaria. Tuo kaikki ei todellakaan ollut mikään ongelma näppärille pikku käsilleni, liimasin kartonkilaatikoista katedraaleja ja palatseja, barokin, klassisismin, uusgotiikan ja jugendtyylin taloja, jotka tunsin yksityiskohtia myöten paitsi isän tarinoista myös wieniläisistä postikorteista, koko pinosta wieniläisiä postikortteja, joita hän oli meille aina Wienistä lähetellyt. Mutta huonommin oli niiden nimettömien ja anonyymien rakennusten laita, joita jokaisessa kaupungissa on aina eniten. 13. Wieniin!

Sain isän ihan ymmälleen ainaisella kyselemiselläni. Äkkiä jokainen pikkuasia, katsomon yksityiskohta ja rappauksen jokainen naarmu olivat alkaneet kiinnostaa minua.

Isällä oli todella fantastinen muisti, joka oli hänellä kaikkien kunnon veturinkuljettajien lailla harjaantunut hänen tarkkaillessaan päivittäin rataa. Hän tunsi jokaisen puun, talon, mökin, metsikön ja juurikaspellon ratapientareiden varrella, mutta oli painanut mieleensä myös jokaisen ruohonkorren niiden ratojen varrelta, joita oli eläessään ajanut, muisti miten ne seurasivat toinen toistaan niiden satojen kilometrien matkalla ja tiesi, mitä niille kullekin tapahtuu päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien mittaan, hän olisi voinut pyydettäessä esittää muististaan kokonaisen loputtoman filmin näistä rautateistä, mikäli jotakuta sattuisi kiinnostamaan, miten matkan jokaista sekuntia ja aikataulun jokaista pilkkua vastaa kutakin oma yksityiskohtansa. Rohkenin siis toivoa, että tuo tarrautuva muisti olisi kopioinut ja käärinyt rullalle myös koko Wienin ja voisimme nyt levittää sen auki kuin ison maton, jolla juoksisimme me, kaupunkien tähtisumusta elävät onnelliset kartografiset eläimet.

Ja nyt isä, kuvittele, että kävelet Mariahilfer Strassea Westbahnhofille päin, ja yritä kuvailla jokainen rakennus, jonka ohitat vasemmalta puolen. Minua kiinnostaa kaikki, mitä muistat, jokainen pikkuasia, jota et välttämättä edes pidä tärkeänä, sillä ymmärräthän sinä, että minua kiinnostaa kaikki, semmoinen minä olen.

Ja hulluksiko olet tullut, tyttö, tiedätkö edes, miten pitkä Mariahilfer on?

Isällä oli vielä monta muuta syytä pitää Wienistä. Onhan se keisarin kaupunki ja siksi sukua tsaarin Pietarille, jossa hän tosin ei toisin kuin Wienissä ollut koskaan ollut (tai oli kyllä, siellä hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ensi kuukaudet, mutta silloin hänen muistinsa suuri aggregaatti ei ollut käynnistynyt), mutta sen sijaan hän tunsi Pietarin perinpohjin suuresta kuvateoksesta Prelesti Peterburga, joten hän uskalsi puhua joidenkin Pietarin ja Wienin katujen silmiinpistävästä samankaltaisuudesta. Käytin tätä siekailematta hyväkseni ja täydensin isän Wienin muistista pois haukatut kohdat Pietarin piirakan makupaloilla.

Mutta tuo Wienin yksityiskohtainen pienoismalli, jota olin alkanut kaikessa hiljaisuudessa rakentaa keväällä tuhatyhdeksänsataakolmetoista (näyttämättä sitä vanhemmilleni, enhän uskonut unelmieni kaupunkia Brunollekaan), ei ollut läheskään valmis edes kesäkuun 1914 lopussa, jolloin läksin viimeiselle kesälomalleni Lanškrouniin (ja viimeisen kerran tapaamaan Brunoa simpanssin hahmossa). Lanškrounissa sitten (kuten jo kerroin) osallistuin kruununperillisen ja hänen Chotekin kreivisukuun kuuluvan puolisonsa murhayritykseen, jonka kaiku soi sitten etäisessä Sarajevossa asti. Ja palattuani Lanškrounista heinäkuun jälkipuolella kävin termiitin sitkeydellä jatkamaan Wienin rakentamista ja ryöstämään isän muistia. Mutta jos isä oli tähän asti osoittanut melkoista kärsivällisyyttä, joka, se sanottakoon, kuului hänen ammattinsa vaatimuksiin, niin nyt hän ei enää kestänyt nuoren räpättäjänsä painostusta ja päätti 26. heinäkuuta 1914 äkkiä, että olkoon, lähdemme Wieniin heti tällä siunaamalla (hänellä oli juuri kolme päivää vapaata vuorojen välissä), näkisin siellä kaiken omin silmin, kunhan sitoudun vuorenvarmasti olemaan jo vihoviimein kyselemättä häneltä mitään.

Niin läksimme matkaan heti seuraavana päivänä, 27. heinäkuuta, meidän kaikkien ja kenties loppujen lopuksi itse isänkin suureksi yllätykseksi.

Jatkuu seuraavassa numerossa.
Suomennos Eero Balk

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *