Valikko Sulje

Teppa Gummerus: Pistyanin-reissu

Bohemia 4/2004

(katkelmia) Vuonna 1927 varakas paperintekijä Teppa Gummerus katsoi, että työtä ja rahaa oli tehty tarpeeksi ja että kylpyläreissu tekisi hyvää. Mukaan otettiin reuman vaivaama vaimo ja utelias tytär ja matkan kohteeksi valittiin sanomalehti-ilmoituksen perusteella Piešťany Tšekkoslovakiassa, Slovakian Karpaateilla. Matkalle lähdettiin saksalaisella laivalla Maarianhaminan ja Tukholman kautta silloin saksalaiseen Stettiniin, ja sieltä eteenpäin matka jatkui junalla Berliinin kautta Prahaan. Tylsä kaupunki ei jaksanut perhettä kiinnostaa sen enempää kuin Määrin karstin pimeät luolatkaan, Pieštanyn pikkukaupungissa sen sijaan viihdyttiin hyvin. Luonnonläheisten suomalaisten matkan huipennukseksi muodostui kuitenkin Váh-joen lasku tukkilautalla Komárnoon.

Pikkukaupungissa ei iltaisin riittänyt tekemistä. Rouva kykeni tappamaan jotenkuten aikaansa käsitöillä, ja niin herra keksi käsitöikseen kirjoittamaan kirjaa, josta hänen omien sanojensa mukaan tulisi hänen ”ensimmäinen ja varmastikin ainoa”. Kirjan julkaisi vuonna 1928 Arvi A. Kariston Osakeyhtiö.

Henkilöt:
Rouva, 46-vuotias (vaivana reumatismi ja paino 78 kg).
Herra, 47-vuotias (vaiva iskias, paino 108 kg).
Tytär, 18-vuotias (vaivana uteliaisuus, paino kevyt, polvella punnittuna).

Kertomuksen kirjoittaminen on minusta sangen vaikeata. Kun näet tulee mustaa valkoiselle ja vähän päin tai toisin liikaa, ei voi koskaan vastaisuudessa väittää, että ”enhän minä sitä ole niin sanonut”. Kaiken mahdollisen varalta ilmoitan, ettei tästä tule mikään raastuvanoikeuden pöytäkirja. Onpahan vain kertomus siitä, miltä muut maat meistä näyttivät ja mitä me siellä opimme muilta.

***

Heti rajalla huomasi, että oli tullut uusi maa: likaisempaa, vilkkaampaa ja jollakin tavoin kuin ryssähtävää. Oluttakin kauppailivat pojat asemalla huutelemalla ”Pivooo, pivoooo!” Mutta meillä ei ollut millään tavoin aihetta minkään moittimiseen. Päinvastoin, meille oltiin erittäin ystävällisiä ja kohteliaita joka paikassa.

***

Arveltiin siinä sitten vähän jotta pitäisiköhän käväistä Prahaa katselemassa, mutta kun Berliinissä oli jo mennyt niinkin monta päivää hukkaan ja kun Praha ei oikeastaan ole muuta kuin melkoinen kasa vanhempia ja uudempia taloja niiden välissä katuja ja toreja, joilla kaiketi on joitakin keisarinkuvia ja arvatenkin vielä jossakin kohden sen poltetun Jan Husin kuva, päätimme, että menköön Praha sielujemme ohi tällä kertaa. Mielikuvitukseemme jätimme siitä erittäin kauniin kuvan, jota emme hennonneet emmekä taida ollenkaan hennoa särkeä.
Aioimme yöpyä Pressburgissa, Pozsonyssä, Bratislavassa (kaupunki on yksi ja sama, käytettäköönpä siitä mitä tahansa näistä kolmesta eri nimestä).

***

Hyvät saksalaiset kehoittivat meitä nousemaan junasta Brünn – Brnon asemalla ja sieltä käsin tekemään retken ”maailmankuuluille Määrin stalakiittiluolille”. Rupesimme tiedustelemaan, mitä ne olivat, ja meille selitettiin niiden olevan pimeitä maanalaisia käytäviä. Siihen vastasin, että me olemme lähteneet pimeää pakoon ja haluamme valoa, oikein polttavaa etelän aurinkoa, emmekä ole halukkaat näkemään mitään maailmankuuluisuuksia. Ja jos ne todellakin ovat pimeitä, näemme pimeää hyvin halvalla, melkein ilmaiseksi, joka yö. Mutta ne luolat kuuluivatkin olleen sähköllä valaistuja. Ja he sanoivat lisäksi, että Brnossa on hyvät hotellit, kun sitä vastoin Bratislavassa ne ovat viheliäiset ja niitäkin vähän.

*** *** ***

Sattui sitten meille muuttama lomapäivä, ja rupesimme tuumimaan, miten ne parhaiten kuluttaisimme. Kovalla vaivalla sain Äidin suostumaan siihen, että lähtisimme Waagin tukkilauttojen mukana ajelehtimaan alas ensin Komaromiiin ja siitä edelleen Tonavaa myöten Buda-Pestiin.

Kun lääkärimme, mainio tohtori Veres, oli määrännyt meille aurinkokylpyjä, arvelimme sitä saavamme yllinkyllin lautalla.

Tukonuittoa harjoitetaan Tonavan joissa siten, että puista sidotaan vitsaksilla hiemean päistään kapeneva pitkulainen ”ponttuu”, jolla on lautakatos majana ja jota ohjataan molemmista päistään niihin vitsoilla kiinnitetyillä kauhistuttavan pitkillä meloilla. Melana saattaa olla kokonainen kuusenrunkokin, joka on sopivasti pantu tasapainoon. Tonavan lautat muistuttavat siis sangen paljon Kemijoen lauttoja. Kumpikohan on ollut mestarina?

Varattiin eväitä valokuvarullia ja muuta pientä kamaa. Lähdettiin sitten kyselemään lauttaa, jonka mukana saisimme matkustaa. Sillan korvassa olikin kolme oikein pulskaa lauttaa. Yhdessä niistä oli pariskuntaa, ukko ja akka, lauttureina, ja majana heillä oli pieni lautasuoja keskellä. Kovalle otti selvittäminen, ennenkuin yksinkertaiset slovakit ymmärsivät, että me tahdoimme mukaan ja että halusimme itsellemme samanlaisen lautakatoksen. Mutta selvisihän se tietenkin lopuksi. Meille ladottiin laudoista katos, ja saimme luvan keittää heidän nuotiollaan. Heiltä saimme myöskin leipää, jos haluaisimme.

Äitiä vähän pelotti ensin, mutta kun hän näki hauskan majamme ja minä olin mukana ja kun lisäksi isäntäväkemme tuntui kovin ystävälliseltä, antautui hän lopuksi syntisen retkeilyhimomme valtaan. Hänellä oli slovakkinaisen puku, joka on hyvin mukava, ellei sitä nyöritä kovin kireälle, ja minä ostin kuudellakymmenellä kruunulla kerrassaan komeat unkarilaiset roimahousut karkeasta piikkokankaasta ja kirjavan paidan, jonka hihat pidin aina kyynärpäiden yläpuolelle käärittyinä. Päähineenä minulla oli niinestä tehty lippalakki.

Ja laulaen: ”Mustalaiseks’ oolen syntynyt, koditonna kuljeskelen vaan”, lähti lauttamme virran viemänä hyvää kyytiä Tonavaa kohti, jonne sanottiin olevan noin 60–70 kilometriä, mutta sitten tämä taival osoittautuikin mielestäni huomattavasti pitemmäksi. Äidin tukka oli avattuna, jotta aurinko oikein pääsisi hiusten juuriin paistamaan. Sattui vielä niin mukavasti, että isäntäväkemme oli hyviä laulajia. Jan-ukko varsinkin oli muhkeaääninen, ja rouva Valerian ääni oli, sanoo Äiti, joka näissä asioissa on ehdoton auktoriteetti, kerrassaan puhdas, joskin hieman heikko, kuten usein vanhoilla akoilla.

Kun keskustelustakaan ei tullut juuri mitään kielellisten vaikeuksien vuoksi, kulutettiin aikaa lauleskellen. Kun he lauloivat slovakin kielellä, koetimme me hyristä samantapaisesti ja päinvastoin. Ja monasti purskahdettiin molemmin puolin vastustamattomaan naurunräjähdykseen.

Sanottakoon tällaisesta hullunretkestä mitä tahansa, ainakin se vahvistaa hermoja ja lisäksi on erinomaisen mielenkiintoinen. Maisemat siirtyivät hiljaa ja melkein äänettömästi ohi, ja kun tuli ilta, nokastettiin lauttamme johonkin matalikkoon kiinni. Illallista syötyämme ja aikamme nuotion loimussa keskusteltuamme menimme me kumpikin pariskunta katoksemme alle. Tähdet tuikkivat kattolautojen lomitse, ja tuoksuvalla kaislavuoteella makasi täydellisesti onnellista ihmislasta, jotka eivät muistaneetkaan mitään sellaista olevan kuin paperin- ja pahvinteko. Ja oudot Tonavanmaan yölinnut pitivät mustassa yössä ääntään. Ainoa, jonka äänen tunsin, oli kaulushaikara (Botaurus stellaris). Tätä lintua tavataan Suomessa Vuoksen vesistössä. Kuului siltä kuin härkä olisi mölissyt rannalla, ja silloin Äiti pelkäsi, mutta selittämällä asian oikean laidan sain pelon nopeasti haihtumaan.

Hotelissamme emme useinkaan tahtoneet saada unta, mutta täällä nukuimme monasti niin sikeästi, ettemme heränneet ennekuin Valeria toi tuopilla kuumaa vettä sanoen ”Vodu, knädike frau!” (vettä, armollinen rouva!) Ja voi sentään, kuinka meistä tuntui keskiaikaiselta, kun Äitiä sanottiin ”armoksi”, vaikkapa vain huonolla saksankielelläkin! Ja se pyrki minusta olemaan vähän mahtavaakin. Se oli halpaa huvia.

Veden palkaksi sai Valeria minulta savukkeen, Strengbergin pikku Fennian, joka imaistiin ihan nihkiloppuun. Muija olikin oikein intohimoinen tupakoitsija. ”Eh”, sanoi hän aina joka tupakan päälle, pyyhkäisi kädenselällä suutaan ja löi oikealla kädellään laihaan reiteensä, että paukahti. Jan poltti kylläkin, mutta teki sen vähemmällä touhulla. Muutenkin hän oli paljoa hiljaisempi. Luulenpa, että hän oli melko lailla akkansa holhouksen alla, ja minusta näytti siltä, että Jan oli siihen jo niin tottunut, ettei enää sitä itse ymmärtänyt eikä näyttänyt siitä kärsivänkään. Välähtipä silloin mieleeni, että millähän silmällä Jan minua siinä suhteessa katseli, mutta lohdutin itseäni sillä, että jos ei kärsi eikä ymmärrä, niin mikäs siinä. Ja rupesin taas onnelliseksi.

Saviruukussa oli Valerialla ja Janilla hapahkoa maalaisviiniä, jota mekin joskus ostimme. Ajanvietteenä oli myös onkiminen mainiota. Pienillä läskipalasilla sai isonpuoleisia siian- ja lohensukuisia kaloja, jotka hiilillä paistettuina maistuivat erinomaisilta. Valeria pani niihin paprikaa, mutta se ei meistä kuin pilasi maun. Kovin hauskaa oli myös lautanreunalla istuminen ja jalkojen uittaminen vedessä. Joen vesi oli niin lämmintä, ettei yhtään tuntunut kylmältä niitä sinne pistäessä, mieluummin päinvastoin. Mutta se oli niin savista, ettei sitä voinut juoda, vaan juomavesi oli haettava kylmistä rantalähteistä puisiin leilin tapaisiin astioihin.

Lautannokan ohjauksessa virranjuoksun suuntaan oli myös jonkin verran laiskan ajankulua. Lautalla ollessamme huomasimme oikein selvästi, kuinka vuoristojokien vedenkorkeus voi nopeasti vaihdella. Kun iltasin pimeän tullessa yhdeksän seuduilla kiinnitimme lauttamme rantaan, niin Jan mittasi kepillä veden syvyyden siltä varalta, ettemme aamun valjetessa olisi puolikuivalla särkällä, mistä ei olisi päästy pois ennen veden uutta nousua, joka saattoi tapahtua vaikkapa viikkojen perästä, sillä joki ei ole niin säännöllinen nousussaan ja laskussaan kuin meri.

Kaikista varokeinoistamme huolimatta oli sitten kerran käydä ohraisesti. Lauttamme perä oli aamusella kovasti kiinni pohjassa eikä ollut tietävinäänkään meidän neljän yhteisistä ponnistuksista. Arvelin jo, ettei auttaisi muu kuin odotella tai koettaa päästä lähimmälle maantielle ja sitä myöten keinotella itsemme takaisin Pistyaniin. Mutta ukko Jan tiesikin, miten lautturit silloin menettelevät: pisti seipäänpäähän valkoisen rääsyn ja niin pian kuin joen mutkasta näkyi uusi lautta tulevan alkoi ankarasti huiskutella lippuaan. Tämä tapa näyttää olevan yleinen Waagilla, koskapa vieraasta lautasta ohimennen heitettiin meille köysi, jonka nopeasti sidoimme oman lauttamme perään kiinni. Irrallisen lautan vauhti ja paino oli virrassa niin suuri, että lauttamme lähti irti, pyörähti perä edelle ja alkoi mennä toisen perässä. Köydet irroitettiin, puhuttiin slovakkia, ja minä kun muuta en osannut, huusin iloissani ryssäksi: Slava Bohu! (Kunnia Jumalalle!)

Syöden maaten ja laulellen tultiin sitten Komaromiin, jossa Waag-joki yhtyy Isoon Tonavaan. Kukaan ei olisi tuntenut enää meissä, varsinkaan Äidistä, suomalaista. Mutta kun Waag olikin alajuoksullaan hitaampi kuin arvasimmekaan, oli matka Pistyanista Komaromiin vienyt niin paljon aikaa, ettei lomamme oikein näkynyt riittävän Buda-Pestiin saakka. Sentähden päätimme palata Komaromista maitse. Eikä meillä ollut Unkarin viisumiakaan.

Meistä on tullut jo oikein hyvät ystävykset, ja Janin kanssa päätimme lähteä czardakseen (kapakkaan), ei erojaiskahville, vaan -viinille. Naiset jäivät laivalle kirsikansyöntiin. Löysimme kodikkaan ja mukavan kapakan ja tilasimme kumpikin lasillisen czamorodni-tokaieria, jonka sekä toverini että kapakan isäntä sanoivat olevan parasta Unkarin viiniä.

Aamulla oli pääni sangen raskasta, mutta mielelläni en heitä tätä hauskaa retkeämme muististani. Eikä Äitikään minua yhtään moittinut. Taputti vain poskelle ja sanoi: ”Ymmärränhän minä sinut niin hyvin, ja kiitos sinullekin tästä erittäin hauskasta retkestä, jota pidän yhtenä hauskimmista muistoistani.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *