Valikko Sulje

Eero Balk: Aikansa kansainvälinen muusikko Jacobus Gallus

Bohemia 3/2004

Slovenialainen säveltäjä loi uransa pääasiassa Määrissä ja Böömissä

Nykyajan huippumuusikot viettävät kansainvälistä elämää, eikä varsinkaan pienemmistä maista kotoisin olevista taiteilijoista saa kovin usein nauttia heidän kotimaassaan. Ilmiö ei ole mikään uusi: siitä on esimerkkinä renessanssin sloveenisäveltäjä Jacobus Gallus (1550-1591). Hän vaikutti vain Pyhän Rooman keisarikunnan habsburgilaisessa osassa, mutta sekin ulottui vuoden 1526 jälkeen Brandenburgin nummilta Adrian rannikolle ja Alpeilta Karpaateille.

Gallus ehti lyhyen elämänsä aikana paljon ja hänellä oli monta nimeä: latinalainen Gallus, mutta myös Handl, Händl, Hähnel, Kohoutek ja alkuperäinen Petelin – kaikki tarkoittavat kukkoa. Hän syntyi 15. huhtikuuta Ribnicassa nykyisen Slovenian alueella ja päätti ruveta sisterssiläismunkiksi. 18-vuotiaana hän aloitti laulajana Melkin luostarin kuorossa Itävallassa ja vuonna 1574 hänestä tuli Wienin hovikapellin jäsen. Hän vaikutti myös etelämääriläisessä Znojmossa (Znaimissa) ja Sleesian Breslaussa (nyk. Wrocław). Vuosina 1580-85 hän toimi Olomoucin arkkipiispan Stanislav II Pavlovskýn kuoronjohtajana, ja Olomoucissa julkaistiin heti hänen ensimmäinen sävellyksensä Undique flammatis. Olomouc oli tuolloin ja myöhemminkin tärkeä musiikkikeskus: Galluksen jälkeen siellä vaikuttivat mm. Pavel Josef Vejvanovský, Heinrich Ignaz Franz Biber ja Pavel Křížkovský. Vuonna 1767 11-vuotias ihmelapsi Wolfgang Amadeus Mozart oleskeli Olomoucissa ruhtinas Leopold Podstatský-Lichtensteinin luona ja sävelsi siellä Olmütz-sinfoniaksi sanotun kuudennen F-duuri-sinfoniansa. Lyhyen aikaa 1880-luvun alussa oli Olomoucin saksalaisen teatterin kapellimestarina Gustav Mahler. Vuonna 1573 yliopistoksi korotetussa Olomoucin jesuiittakollegiossa oli Galluksen aikana myös monta suomalaisopiskelijaa.

Vuonna 1585 Galluksesta tuli Prahan Malá Stranassa sijaitsevan Svatý Jan na prádlen (Pyhä Johannes pyykkirannassa) kirkon kanttori, ja siinä virassa hän kuoli 18.7. 1591. Hänellä oli läheiset suhteet keisari Rudolf II:n hoviin, ja hänen arvostuksestaan kertoo se, että Prahan Strahovin luostarin kirjastossa hänen muistokseen laaditut runot muodostavat oman itsenäisen kokoelmansa.

Ei ole ihme, että Gallusta pitävät omanaan niin sloveenit kuin tšekit, itävaltalaiset ja jopa saksalaiset. Hän käytti usein lisänimeä Carniolus viittaamaan kotimaakuntaansa, mutta häntä kutsuttiin myös Böömin Palestrinaksi. Slovenian pääkaupungin Ljubljanan Cankar-talon suurin konserttisali kantaa hänen nimeään. Viime keväänä hänen musiikkiaan esitettiin Helsingissä tšekkiläisen vanhan musiikin konsertissa. Oikukkaan keisarin vaikutuspiirissä

Vaikka suomalaisista hakuteoksista saa turhaan etsiä tietoja Galluksesta, hänet lasketaan Giovanni da Palestrinan ja Orlando di Lasson ohella renessanssin tärkeimpiin säveltäjiin. Sävellysten vaikeudesta valittavia kuoroja Gallus neuvoi ottamaan tuekseen puhaltimet tai urut. Gallus kehitti kuoropolyfoniaansa lähes askeettisesti, kuten hän vuonna 1589 kirjoittaa kokoelmansa Harmoniae moralesin alussa:

”Ystäväni yrittävät vakuutella minulle: ‘Heitä huolesi välillä syrjään ja liity kadun kuoron mahtaviin ääniin!’ He haluavat minun luopuvan vakavista ja pyhistä pyrkimyksistäni ja liittyvän heidän kaskuihinsa, pitoihinsa ja takkailtoihinsa. Onko minun kieltäydyttävä?”

Ongelma tuntuu todelliselta, kun muistaa, että Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Rudolf II piti Prahassa vilkkaudestaan kuulua hoviaan. Praha suorastaan kuhisi erimaalaisia taiteilijoita, muusikkoja, tiedemiehiä ja alkemisteja. Viimeksi mainituista on englantilainen John Dee jättänyt jälkensä nykyviihteeseenkin. Hän nimittäin vakoili Englannin kuningattaren Elisabet I:n laskuun ja allekirjoitti raporttinsa salanimellä ”007”. Vanhan ja uuden välissä

Suunnilleen vuonna 1577 Gallus aloitti suurtyönsä, motettikokoelman Opus musicumin laatimisen. Sen oli määrä kattaa koko kirkkovuosi, ja sen ensimmäinen osa ilmestyi 1586 prahalaisen Georgius Nigrinuksen (Jiří Nigrinin) julkaisemana. Vaikka Gallus Olomoucissa laulatti kuorolla vain gregoriaanista musiikkia, näissä moteteissa hän venetsialaisten aikalaistensa tavoin hajotti kuoron useammaksi, toisistaan erilleen sijoitetuiksi ja kontrastoivasti laulaviksi kuoroiksi. Tekniikasta käytetään nimeä monikuoroisuus, italiaksi coro spezzato, ja mm. Gustav Mahler on käyttänyt sitä 8. sinfoniassaan. Vanhempaa cantus firmus -tekniikkaa, jossa moniäänisen sävellyksen pohjana on kiinteä melodia, Gallus ei juuri sävellyksissään viljellyt. Madrigaaleissaan hän oli mieltynyt sanamaalailuun, mutta kykeni myös hillittyyn yksinkertaisuuteen. Georg Friedrich Händel käytti hautajaishymnissään The Ways of Zion Do Mourn Galluksen madrigaalia Ecce quomodo moritur justus.

Galluksen tuotanto on laaja. Häneltä julkaistiin kolme kokoelmaa, jotka sisälsivät 16 messua, 374 latinankielistä motettia ja sata maallista laulua. Saatuaan kolmannen osan hänen Opus musicumistaan Rudolf II myönsi hänelle privilegion, jonka mukaa hänen töitään ei saa jäljentää muista kuin alkuperäisteksteistä – kenties historian ensimmäinen tekijänoikeusmääräys?

Nykyään Galluksen musiikkia esitetään usein. Ehkä enemmän kuin hänen syntymämaansa kuorot sitä levyttävät kuitenkin tšekkiläiset ja saksalaisen kielialueen vanhan musiikin kokoonpanot.

Eero Balk

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *