Valikko Sulje

Dana Zátopková kävi Suomessa. Vanha rauta ei ruostu

Bohemia 1/2004

Tšekin valtion matkailutoimisto toi tammikuussa Helsingin matkailumessuille harvinaisen vieraan: vuoden 1952 olympialaisissa kunnostautuneen keihäänheittäjän Dana Zátopkován, kuuluisan Emil ”Satupekka” Zátopekin (1922—2000) lesken. Kun loputtomalta vaikuttanut ihailijavirta lopulta laantui, pääsi Bohemiakin jututtamaan virkeää ja huumorintajuista urheilijaveteraania. Unkarin osastolta kantautui csárdás, ilmassa oli ripaus ”suuren matkailujuhlan tuntua” eikä Dana Zátopková säästellyt sanojaan. Seuraavassa hänen kertomuksensa toimituksen väliotsikoilla varustettuna.Suomi mukana melkein alusta pitäen

Suomesta tuli meille hyvin tärkeä siinä vaiheessa, kun Emil alkoi saada kuuluisuutta pitkänmatkanjuoksijana. Koko maailma tiesi, että Suomi oli hyvä yleisurheilumaa. Suomessa oli varsinkin juoksun ja keihäänheiton taitajia. Yleisurheilun historia on alkuajoistaan asti täynnä suomalaisia, jotka ovat voittaneet mitaleja juuri näissä lajeissa. Niinpä Emilin pahimmat vastustajat hänen alettuaan juosta pitkiä matkoja olivat juuri suomalaiset, esimerkiksi Viljo Heino ja Väinö Koskela. Vanhemmista juoksijoista hänen esikuviaan oli mm. Paavo Nurmi. Oli monta muutakin, Suomi oli hyvän urheilumaan maineessa.

Emil oli alkanut käydä Suomessa heti 2. maailmansodan jälkeen. Hänen ensimmäinen suuri kamppailunsa tapahtuikin Viljo Heinon kanssa. Emil voitti, mutta vain rinnan mitalla. Sitä Emil valitteli: vaikka hän oli juossut hiessä päin kymmenen kilometriä, ei eroa syntynyt enempää. Emil kuvaili aina, että sen juoksun jälkeen he halasivat toisiaan lämpimästi — mutta eivät urheilutoveruudesta vaan jotteivät kumpikin olisi lysähtäneet maahan uupumuksesta.

Minä aloin heittää keihästä sattumalta. Pelasin käsipalloa, ja kun aloin opiskella liikuntatiedettä, kävi ilmi, että minusta olisi heittäjäksi. Tiedekunnassa oli opettajana muuan keihäänheittäjä Klempa, joka oli ollut ennen sotaa Suomessa ottamassa selvää, miksi suomalaiset heittävät keihästä niin hyvin. Hänen opissaan kehityin niin nopeasti, että käsipallo sai jäädä. Ja vuonna 1952 voitin sitten Helsingin olympialaisissa kultamitalin.

Se oli yhtä juhlaa. Emil sai kolme kultaa ja minä yhden, joten perheeseen tuli yhteensä neljä kultaa. Jossain Helsingin lehdessä kirjoitettiinkin, että olympialaisten joukkuekilvan voitti Zátopekin pariskunta.

Saimme Suomesta paljon ystäviä. Olympiavoitto teki meistä kuuluisia, ja sädekehäämme lisäsi, kun olimme syntyneet samana päivänä, 19.9.1922. Mutta tärkeintä oli, että olimme voittaneet Suomen suosikkilajeissa. Zetoriin muistoja verestämään

Sen jälkeen kävimme Suomessa usein kilpailemassa. Olimme myös kunniavieraina yleisurheilun ensimmäisissä MM-kisoissa Helsingissä 1983. Kisojen jälkeen jäimme vielä Suomeen mainostamaan Zetor-traktoreita. Nehän olivat tuohon aikaan suosittuja Suomen maatiloilla. Kävimme kaikissa Suomen Zetor-myymälöissä ja saimme samalla nähdä koko Suomen ristiin rastiin, Vironlahdelta Tornioon, Lahdesta Kuopioon.

Kuulin tänään, että Helsingissä on Zetor-niminen ravintola. Sinne menemme illalla, semmoista paikkaa en voi jättää väliin jo vanhojen muistojen takia. Zetorin ansiosta näin, miten kaunis maa Suomi on, vaikka yhdestä puutteesta on pakko huomauttaa: vuoret puuttuvat.

Kuulin semmoisen vitsin, että — mitenkäs se kopeček olikaan suomeksi, mäki? — no niin, ulkomaalainen siis etsii Suomessa jotain mäkeä. Lopulta hän kysyy neuvoa vastaantulijalta. Tämä sanoo: ”Juurihan ajoitte kahdesti sen yli.”

Monet suomalaiset ystäväni käyvät Tšekissä retkeilemässä ja patikoimassa vuorilla. Aina Prahassa ollessaan he käyvät meillä kylässä. En halua tässä mainostaa, mutta Praha on nykyään todella hieno. Kaikki on kunnostettu viimeistä piirtoa myöten. Siellä kelpaa käydä. Housut jalkaan, juoksija!

Kaikki tietävät, että Suomi on meidän toinen kotimaamme. Kävimme täällä aina, kun vain pääsimme. Viimeinen yhteinen matkamme suuntautui vuonna 1992 tai 1993 Kuopion Rauhalahteen. Olimme siellä kaksi viikkoa lomalla kahden amerikkalaisen ystävämme kanssa. Oli oikein mukavaa, mutta meille sattui huonot ilmat, vaikka kesä olikin. Suomessahan odotetaankin kesää aina puoli vuotta ja toiset puoli vuotta sitä muistellaan.

Etenkin Emilillä oli paljon ystäviä Suomessa, nuoremmista mm. Lasse Virén. Ja Väinö Koskelan kanssa olemme yhä kirjeenvaihdossa. Vaihdamme vuosittain vähintään joulukortit. Näin on ollut jo vuosikymmeniä.

Emil kertoi aina ensimmäisestä Suomen-matkastaan. Koskela oli istunut hänen vieressään lentokoneessa. Hän oli tulossa kilpailuista Prahassa, ja nyt he olivat yhdessä matkalla kilpailuihin Helsinkiin. Koskela ei osannut vieraita kieliä eikä Emil suomea. Niinpä Koskela oli sitten elekielellä maalaillut käsillään, miten lehmää lypsetään ja miten traktoria ajetaan. Siitä Emil tajusi, että Koskela on maanviljelijä.

Olemme tietysti käyneet Paavo Nurmen haudalla Turussa. Nurmen näimme vielä Helsingin olympialaisissa, kun hän toi olympiatulen. Mutta puheissa hänen kanssaan emme olleet koskaan, sillä hän oli niitä kuuluja vähäpuheisia suomalaisia, kun taas Emilin suu kävi kuin rokkapata.

Kuopiossa kävimme Hannes Kolehmaisen patsaalla ja poseerasimme sen edessä valokuvassa. Luin jostain kirjasta, että hänen vaimonsa oli loukkaantunut, koska patsas oli alunperin alaston niin kuin Nurmen patsas. Rouva Kolehmainen oli kuulemma sanonut nähneensä miehensä alastomana vain sängyssä, mutta ei koskaan juoksuradalla. Ja patsaalle oli pitänyt lisätä housut.

Tästäkin huomaatte, miten paljon meillä puhutaan Suomesta. Tšekit pitävät suomalaisista. Meillä on aina hauskaa yhdessä. Näköalapaikka urheilun kehitykseen

Urheilu on näinä vuosikymmeninä muuttunut täysin. Kun aloittelimme sodan jälkeen, kaikki oli vielä alkeellista. Se taisi olla yleisurheilun keskiaikaa. Harjoittelimme tavallisissa oloissa, olimme puhtaita amatöörejä. Lopetin aktiiviurani 1962, mutta olen seurannut urheilua koko ajan. Kävin vielä 38-vuotiaana nappaamassa hopeamitalin Rooman olympialaisista 1960. Sitten kävin valmentajakoulun ja toimin heittolajien päävalmentajana. Sitä en kadu tippaakaan, sillä siinä sain nähdä urheilun muutoksen meillä ja muualla. Meillä oli hyvät kiekonheittäjät ja kuulantyöntäjät, esimerkiksi Ludvík Daněk ja Helena Fibingerová. Nyt taas huipulla on keihäänheittäjä Jan Železný. Seurasin heidän kaikkien kehitystä. Jo juniorivuosina näin monista, että heistä tulee vielä jotain. Yritin auttaa heitä pääsemään hyvään valmennukseen. Ja toivathan he meille olympiamitaleja.

Aikaa myöten ikäerot tasoittuvat. Kun he olivat junioreita, minä olin jo päävalmentaja. Nyt minä olen yli kahdeksankymmenen ja saan kutsuja heidän 50-vuotispäivilleen! Äskettäin sain tuollaisen kutsun eräältä kiekonheittäjältä, jonka muistan vielä juniorina. Sanoin: ”Hyvänen aika, miten sinusta on tullut niin vanha? Minunhan se vanha piti olla!” Hän varoitti: ”Pidä varasi, etten ota sinua vielä kiinni.” Siihen en malttanut olla letkauttamatta — saanko sanoa suoraan? — ”Minua et kiinni saa, vaikka paskat housuusi tekisit.”

Urheilun uskomattoman kehityksen alkusyynä on televisio. Kun ihmiset näkivät urheilua, kiinnostus sitä kohtaan kasvoi. Alkuaan olympialaiset näki vain muutama harva ja valittu, nykyään miljoonat, koko maailma. Olympialaisista on myös tullut kansakunnille keino tehdä itsensä tunnetuiksi. Voin kilpailla Prahassa tai Brnossa, mutta olympialaisissa tunnen, etten kilpaile vain oman itseni vaan koko kansan nimissä. Ja kansa katsoo ja pitää peukkuja. Tässä suhteessa olympialaiset ovat suurenmoinen kokemus.

Raha on tietysti edistänyt urheilun kehitystä, mutta tuonut mukanaan myös varjopuolia. Nykyään urheilijat eivät muodosta enää tiivistä yhteisöä niin kuin meidän aikanamme. Maajoukkuekin on kuin kirppusäkki: yksi on Etelä-Afrikassa, toinen harjoittelee Kanarialla, kolmas Kaliforniassa. Meidän vaalimamme yhteisyys on jo poissa, jokainen leikkii omassa hiekkalaatikossaan ja hankkii rahaa. Nykyään urheilulla voi päästä rahoihin käsiksi, ja se houkuttelee etenkin nuoria. He voivat suostua jopa dopingiin rahan takia.

Ainakin isoissa kilpailuissa on pakko tehdä tarkat doping-testit, jotta kaikilla olisi samat edellytykset. En usko alkuunkaan, että dopingin saisi enää kitkettyä pois, mutta täytyy edes yrittää. Nuorten kunnianhimoa on jollain lailla hillittävä.

Mutta vaikka urheilu on nykyään yksilöllisempää, niin yhä edelleen se yhdistää kansoja. Esimerkiksi Jan Železnýllä on Suomessa ystäviä, joiden luo hän jää kilpailujen jälkeen kalastamaan. Hän käykin mielellään Suomessa, kävisi varmaan pelkästään kalojenkin takia.

Olen oikein hyvilläni, että meillä on taas hyvä keihäänheittäjä. Heitä meillä ei ole ollut koskaan, teillä taas paljon. Minä olin ensimmäinen voittaja keihäänheitossa, mutta vastaavia miehiä ei ennen Železnýtä ollut. Hyväntekeväisyystyötä

Olen työskennellyt koko ikäni urheilussa, ensin päävalmentajana ja sitten vapaaehtoisena valmentajana jäätyäni eläkkeelle vuonna 1981. Minulla on aina ollut ryhmä nuoria valmennettavia. Olen halunnut säilyttää kontaktin keihäänheittoon, koska mitään muuta en niin hyvin osaa.

Matkustelimme myös Emilin kanssa paljon, vuoden 1960 jälkeen näimme koko maailman. Saimme kutsuja eri puolille. Kun Emil vuonna 1999 sairastui, minulla ei ollut aikaa muuhun. Mutta sitten aloin toimia Tšekin olympiaurheilijoiden klubissa (Český klub olympioniků). Se on jo yli 20-vuotias ja siinä on viisisataa jäsentä, olympiavoittajia ja muita olympialaisiin osallistuneita urheilijoita. Kokoonnumme kerran vuodessa, olemme kuin samaa veriryhmää, puhuttavaa riittää. Välillä joku kuolee pois, mutta nuoria tulee tilalle.

Olen klubin hallituksessa. Käymme kouluissa jakamassa palkintoja, huolehdimme vanhojen urheilijoiden toimeentulosta ja terveydenhoidosta ja autamme nuoria lahjakkaita urheilijoita ongelmatilanteissa. Rahaa saamme Tšekin olympiakomitealta ja sponsoreilta. Rikkaita emme ole, mutta rahaa riittää jaettavaksi. Joskus pidämme oikein oman show’n uuden urheilukoulun avajaisissa.

Meillä on kummikouluna Prahan näkövammaisten koulu, jonka oppilaat todella rakastavat meitä. Kun koulua remontoitiin, muuan jäsenemme, jolla on rakennusfirma, auttoi sitä. Vammaiskoulujen olympialaisiin muuan jäsenemme järjesti ilmaisen urheilukentän.

Yksi kultamitalisteistamme on halvaantunut. Häntä kuljetamme sairaalaan tai vierailulle tai vaikkapa klubin kokouksiin ja käymme hänen luonaan jouluna. Siinä esimerkkejä toiminnastamme. Olemme luoneet itsestämme vuosien mittaan hyvän kuvan. Me autamme, ja ihmiset eivät pääse unohtamaan vanhoja urheilijoita. Brnoon olemme olleet perustamassa Ludvík Daněkin urheilulukion, Zlínissä on on Emil Zátopekin urheilulukio, Emil Zátopekin juoksukilpailuun klubimme lahjoittaa palkintomaljat. Tekemistä on siis yllin kyllin.

Lisäksi kirjoittelen silloin tällöin Atletika-lehteen. Olen myös sen toimitusneuvoston puheenjohtaja.

Kotonakin riittää touhua. Meillä on iso talo ja puutarha. Kanssani asuu veljenpoikani. Minä silitän hänen paitansa, hän taas leikkaa nurmikon. Meillä on koira, ja täytyyhän pikkulinnutkin ruokkia. Kuntokävelyä, tilkka punaviiniä

Olen vielä hyvässä kunnossa, vaikken voikaan enää juosta. Juoksimme Emilin kanssa jonnekin 74-vuotiaiksi. Menimme aina autolla metsään Prahan ulkopuolelle Stará Boleslavin taakse — nykyään siellä on Emil Zátopekin urheilukeskus — ja juoksimme metsässä. Metsässä on aina mukavaa, satoi tai paistoi.

Nuo ajat ovat jääneet mieleeni elämäni hienoimpina. Lopultakin meillä oli aikaa itsellemme. Koira oli aina mukanamme. Metsän reunassa oli soma ravintola, jossa söimme juoksun päälle keiton tai lounaan.

Nykyään en enää juokse, koska polveni eivät kestäisi. Ruumis itse sanoo, milloin riittää. Ei ole hyvä enää vanhemmiten pyrkiä huippusuorituksiin. Ruumista on tarkkailtava ja autettava. Mutta laiskuus on voitettava, koska se tuntuu iän myötä vain lisääntyvän. On löydettävä tasapaino. Nykyään vain kävelen ja käyn kerran vuodessa vuorilla patikoimassa. Koiran kanssa ulkoilen päivittäin pari kolme kilometriä. Joskus käyn heittämässä — ei, en keihästä, sitä ei olkapääni enää kestäisi — vaan kiviä. Heittelen kiviä Vltavaan, kun ketään ei ole näkemässä. Se on tarpeen, sillä heittolajeissa vaaditaan vahvat selkälihakset. Kun ne jäävät toimettomiksi, selkä alkaa kiukutella. Heikentyvät lihakset kiskovat hermoja. Siksi on hyvä voimistella.

Siinä kaikki. Noudatan pidättyväisyyttä, mutta en liioittele

Muistiin merkitsi Eero Balk

Dana Zátopková, os. Ingrová
syntynyt 19.9. 1922 Fryštátissa
laji: keihäänheitto
seura: ATK Praha
olympiakultaa Helsingissä 1952, olympiahopeaa Roomassa 1960
Euroopan mestaruus 1954 ja 1958
puoliso pitkänmatkanjuoksija Emil Zátopek (1922—2000)
Zátopekit saivat Helsingin olympialaisissa viikon aikana (20.—27.7.) neljä kultamitalia, niistä kaksi tunnin sisällä 24.7.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *