Valikko Sulje

Jiří Kratochvil: Maahan, peto!

Bohemia 2-3/2003

katkelma

Liikuntasali levittäytyy koko koulun alle, ja sodan aikana se oli toiminut lähikatujen asukkaiden pommisuojana. Liikuntatunnilla kulloinenkin luokka tunsi aina olevansa hukassa noilla jättimäisillä parketeilla, joiden hohteessa jo muutama oppilas oli heittänyt henkensä. Mutta laskeutuessamme tuona päivänä leveää portaikkoa saliin saimme nähdä vallan erikoisen näytelmän. Kaikki oli järjestetty sotilaallisesti ja liikuntasalin tila asianmukaisesti hyödynnetty. Kenraalit olivat nimittäin jakaneet salin keskenään kolmeen vyöhykkeeseen. Ensimmäisessä istui kenraalitar kaulassaan stetoskooppi, jonka hän tuon tuostakin asetti korvilleen ja laski sitten takaisin roikkumaan. Kenraalittaren vieressä jakkaralla oli pesuallas ja hänen puseronsa taskussa vihreä liitu. Portaikon alla puolestaan seisoi pitkä penkki, missä kaikki alkoi. Kaikkien täytyi riisua vaatteet, asettaa ne kauniisti penkille ja marssia alasti kuin nyljetyt kanit kenraalittaren luo, joka tutki jokaisen perusteellisesti katseellaan, käsillään ja stetoskoopillaan ja puristi lopuksi jokaisen kasseja niin, että tältä pääsi älähdys, veti esinahan taakse varmistuakseen, ettei poika kärsinyt esinahan ahtaudesta, käänsi hänet ympäri kuin naudan ja tökkäsi sormensa peräaukkoon ja pesi sitten kätensä, kuivasi ne ja piirsi puserontaskusta noukkimallaan liidulla joka pojan otsaan joko ympyrän tai kolmion. Merkityt siirtyivät sitten ensimmäisen kenraalin luo.

Tähän minun pitäisi hahmotella kaavio, josta näkyisi liikuntasalin kaikki liikkeet, jotta olisi selvää, kuinka sotilaallisen kurinalaisesti kaikki oli järjestetty ja millaisia ympyröitä, ellipsejä ja aaltoviivoja pitkin meidän tuli kulkea muutaman alemman upseerin tiukassa valvonnassa, jotka ohjailivat, tuuppailivat ja koordinoivat meitä. En kuitenkaan hahmottele mitään, koska inhoan sydämestäni moista sotilaskalligrafiaa. Ensimmäinen kenraali katsoi jokaisen otsaa, ja mikäli hän näki ympyrän, määräsi pojan saman tien ulos liikuntasalista, kun taas kolmio-otsaisten kanssa kenraali puhui hetken ennen kuin päätti, lähettääkö nämä eteenpäin vaiko samoin piiristä pois. Hän oli kenraali-vaihdemies.

Pääteasemana oli toinen kenraali. Hän istui pöydän ääressä jonkinlaisen sihteerinsä kanssa ja pöydällä heidän edessään oli kansioita, joita he tutkiskelivat, ja toinen kenraali kuulusteli perusteellisesti jokaista poikaa, jonka ensimmäinen kenraali oli hänelle ohjannut, ja kuten nykyään sanottaisiin, testasi tämän. Ja sihteeri kirjasi kaiken.

Kun tuli minun vuoroni astua kenraalittaren eteen, minun, jota oli siunattu runsaammalla karvoituksella (monet luokkatoverini olivat yhä karvattomia kuin pienet porsaat) ja ylipäätään suuremmalla varustuksella, kenraalitar-jänöemo maiskautti hyväksyvästi ja tokaisi: Sääli tykkimiestä, jolla on moinen tykki! En ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi minua pitäisi sääliä, mutta sitten hän jo puristikin kassejani, en kuitenkaan suostunut älähtämään. Hän nosti leukani terävästi ylös ja katsoi silmiini. Mutta minä kestin hänen katseensa. Älä pelkää, kulta pieni, kyllä sinutkin murretaan, hän sanoi hiljaa ja veti esinahkani taakse ja takaisin eteen, näpäytti kipeästi kaluani, ja käänsi minut ympäri, työnsi sormensa peräaukkooni ja veti pois, läpsäytti pyllylle, pesi kätensä ja käänsi minut taas kasvokkain ja tunsin, kuinka hän jo piirtää otsaani kolmiota.

Kenraalitar-jänöemon jälkeen tuli vuoroni astua kenraali-vaihdemiehen eteen. Siellä homma sujuikin nopeasti. Hän kysyi, haluaisinko amiraaliksi tai kenraaliksi, ja minä vastasin, että mieluiten olisin palkanlaskija tai suntio. Hän nauroi mielissään, koska päätti pitää sitä onnistuneena huulena, läimäytti minua ystävällisesti selkään ja ilmoitti olevansa vakuuttunut, että tapaisimme vielä kerran pääesikunnassa. Sitten hän jo syöttikin minut kohti toista kenraalia.

Pöydän luona, jonka ääressä toinen kenraali sihteereineen istui, kaikki hidastui tuntuvasti. Täällä, tajusin, tapahtuu olennainen. Ja kun vuoroni lopulta tuli, toinen kenraali katsoi kolmiota otsassani ja näki sen, mitä minä en, nimittäin ylimääräisen viivan kolmiossa, tuon, kuten myöhemmin sain tietää, kohtalokkaan viivan, ja hän valpastui oitis ja omistautui minulle perusteellisemmin. (Minä näin sen viivan vasta matkalla ulos, isosta peilistä koulun pääportaikon luona. Kostutin sormeni syljellä ja aioin pyyhkiä kolmion ja viivan pois, mutta heilutinkin sitten vain hauskasti korviani ja painelin kadulle.)

Kenraalin sihteeri kysyi nimeäni ja penkoi papereita ja löydettyään kansioni antoi sen kenraalin nähtäväksi ja molemmat kumartuivat sen ääreen ja osoittelivat toisilleen jotakin. Tajusin, että siinä oli rehtorin heidän käyttöönsä antama aineisto, joka koski koulumenestystäni ja poliittista luotettavuuttani. Seisoskelin siinä kädet yksityisalueen peittona. Kenraali kohotti päänsä papereiden yltä, katsoi minua ja käski nostamaan kädet sivuille. Sitten hän sanoi: Aika kolli! Sihteeri kirjasi tämän, ja sain luvan laskea käteni.

Ensi alkuun, lämmittelykierroksella sihteeri kyseli minulta kaikenlaista yleistietoutta, tökki sinne tänne, Andien suurin järvi, mikä on Filippiinien hauta ja miten syvä se on? mitä tapahtui Bombayssa toukokuun kahdentenatoista 1913? mistä valmistetaan Prášilyn tehtaiden käsintehty paperi? kuinka korkea on Pisan vino torni? Kaplan-turbiinin periaate, kuka oli marsalkka Radetzky? Ja kun vastasin oikein ja terävästi, kenraali antoi purtavakseni tällaisen sanallisen pähkinän: Rikollinen on päätynyt vankilaan, josta on kaksi uloskäyntiä – toinen vie vapauteen ja toinen mestauslavalle. Presidentti päättää armahtaa rikollisen, mutta tämän täytyy arvata, kumpi ovi johtaa vapauteen. Jos hän avaa oven mestauslavalle, hänen kaulansa katkaistaan saman tien. Kummallakin ovella seisoo vartija ja vanki saa esittää vain yhden kysymyksen ja vain toiselle heistä. Mitä vanki kysyy, kun hän tietää, että toinen ovenvartija puhuu aina totta ja toinen valehtelee aina, muttei sitä, kumpi on kumpi?

Seisoin siinä kaksi minuuttia miettimässä ja vastasin sitten. Mutta samalla tajusin myös, että oikea vastaus ei ainoastaan avannut arvoituksen vangille ovea vapauteen, vaan samalla avasin myös itselleni jonkin oven. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut vielä aavistustakaan siitä, mihin ovi johtaa. Saati siitä, ettei arvuuttaja todellisuudessa ollut mikään kenraali. Ja jos sanoisin nyt, että hän oli paholainen, väite olisi varsin lähellä totuutta.

Mutta älkää peljätkö, en ole esittämässä teille mitään uskonopillista traktaattia. Ei hän tietenkään ollut paholainen, ainakaan siinä mielessä, kuin te, arvoisa yleisöni, olette oppineet tämän tuntemaan keskiaikaisten käsikirjoitusten kuvista tai saduista. Tulin vain tällä tavoin vedetyksi mukaan paholaismaiseen juoneen. Ja jos maltatte mielenne, saatte itse arvioida, mitä paholaismaista hänessä oli.

Teitä kiinnostanee kuitenkin myös se, kuinka minä vastasin kenraalin esittämään arvoitukseen. Jälleen voitte olla levollisin mielin, en jätä uteliaisuuttanne tyydyttämättä. Annan teille vain aikaa keksiä ratkaisun itse. Jollei se onnistu, saatte tietää ratkaisun myöhemmin tarinan edetessä. Samalla tavoin kuin minä sain tietää vasta paljon myöhemmin, että minut oli valittu ainoana meidän koulusta. Ja koko Brnosta (kuuletteko!), kaikista kaupungin kouluista, meitä valittiin vain kolme. Enkä nyt tietenkään puhu valinnasta upseerikouluihin. Niihin valittiin Brnosta satoja poikia. Meidänkin koulusta neljätoista. Luokaltani neljä. Valittujen vanhemmat kutsuttiin sitten kouluun ja heille kerrottiin, miten asiat nyt olivat. Sillä välin heidän poikansa olivat jo tohkeissaan upseerinurasta, kopsuttelivat kuvitteellisia kannuksiaan ja heidän märät unensakin päättyivät siemensyöksyn sijaan sinappikaasuhyökkäyksiin. Kahden viikon kuluessa heidät sitten kuljetettiin pohjoismääriläiseen upseerikouluun. Ja minä ääliö melkein kadehdin heitä. Olinhan minä, sotilaskatselmuksen eittämätön tähti, minä, johon kenraalitar ja toinen kenraali olivat erityisesti mieltyneet (voin yhä tuntea, kuinka kenraalitar näpsäytti munaani ihaillen, ja kuulla kenraalin Braavo, braavo, poikaseni! kun olin vastannut hänen arvoitukseensa), selvästi kuitenkin saanut rukkaset. Ympärilläni ei nimittäin tapahtunut pitkään aikaan yhtään mitään ja näytti siltä, ettei taida tapahtua jatkossakaan.

Toisinaan aika tuntuu meistä virtaavan äärettömän hitaasti, niin että se ei ehkä ole laiskaakin laiskempi joki, vaan seisovavetinen lampi, joka on kasvamassa umpeen. Tältä minusta tuntui koko ajan sen viimeisen kouluvuoteni loppuun asti. Olin tietysti väärässä. Kohtaloni oli valmisteltu jo aikaa sitten ja odotti nyt vain jossain ovensuussa oikeaa hetkeä astua sisään. Sillä kaikkein salakavalimmat asiat odottavat aina hetken, ennen kuin iskevät.

Aluksi kuvittelin päätyväni itsekin johonkin upseerikouluun. Kyseessä olisi tietysti ollut tulevien marsalkkojen ja generalissimusten opinahjo, koska mihinkään tavallisten kenraalien opistoon en olisi enää tyytynyt. Se, mikä kelpasi luokkatovereilleni, ei voinut enää kelvata minulle. Minussahan katsottiin olevan, sen olin tajunnut saman tien, ainesta aina päällystön huipulle saakka. Enkä siinä erehtynytkään. Se, mitä minua varten valmisteltiin, oli jotain aivan absoluuttista. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ette. Ei sillä väliä. Enhän minäkään (typerässä malttamattomuudessani) ymmärtänyt aina viime hetkeen asti.

Jiří Kratochvilin romaanista Lehni, bestie! (Petrov, Brno 2002) suomentanut Sampo Saari.

Jiří Kratochvil (1940) on määriläinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt vuoden 1990 jälkeen viitisentoista romaania ja esseekokoelmaa.

Huomautus Bohemian lukijoille: tekstissä esitetyn arvoituksen ratkaisu kerrotaan lehden seuraavassa numerossa, koska tätä romaania ei tiettävästi olla lähiaikoina julkaisemassa suomeksi.

Katkelma Kratochvilin romaanista Kuolematon tarina (Bohemia 4/2004 ja 1/2005)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *