Valikko Sulje

Petr Helbich: Ihmisoikeudet ja Josef Sudekin käsi (oikea)

Bohemia 3–4/2002

Valokuvaaja Josef Sudek omaksui kai jo vähän yli kolmikymppisenä erikoisen tyylin. Hän heittäytyi kulkuriksi, joka ei välittänyt ulkonäöstään, ajattelivatpa muut mitä tahansa. Hän ajoi partansa vain joka kolmas kuukausi, ”kun parta rupesi häiritsemään”, konserteissa hän kävi likaisessa paidassa ja kuin suoraan putkasta tempaistuissa housuissa ja piereksi tarpeen tullen estottomasti hienossakin seurassa. Josef Sudekin ystävät eivät vieläkään, kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, osaa suhtautua tähän seikkaan. Heistä se on korkeintaan verrattavissa hänen valokuviensa mustiin kehyksiiin. Niillä tosin oli taiteellinen tehtävä, mutta Sudekin ulkonäöllä tuskin.

Sudekin eläessä hänen ystävät ja sittemmin koko kulttuuripiirit suojelivat häntä mahdollisilta moitteilta kuin panssari tietäen, että Sudekin persoonallisuudella ei ollut mitään tekemistä hänen esittämänsä hahmon kanssa. He tiesivät Sudekin huijaavan ja juurruttivat tietämyksensä muihinkin. Sudekin huijaus oli vain kuorrutusta hänen taiteensa päällä, jonka he tunsivat eivätkä siksi erehtyneet Sudekista. Silti heidän oli pakko tunnustaa, että Sudek huijasi heitäkin, eivätkä he tienneet, miksi. Tahtomattaankin heidän katseensa osui aina uudestaan siihen, minkä jokainen huomasi Sudekista ensi katsomalla, ennen kuin ehti tuomita hänen epäsiistin ulkoasunsa: Sudek oli raajarikko, yksikätinen. Hänen oikean kätensä oli räjäyttänyt ensimmäisessä maailmansodassa Italian rintamalla srapnelli, kaiken lisäksi oman, itävaltalaisen, kanuunan laukaisema, sillä rynnäkössä ei tähtäimeen juuri ehditä katsoa.

Oli vain luonnollista, että kaikki yhdistivät Sudekin ulkonäön ja ruumiinvamman, niin ystävät kuin ne, jotka tapasivat hänet ensi kerran. He käsittivät sen hätäratkaisuksi, eräänlaiseksi ekshibitionismiksi, samaan tapaan kuin klovnin naamarin. Ehkä he eivät olleet kaukana totuudesta. Mutta tänä ihmisoikeuksien aikana Sudekin tapaus näyttäytyy uudessa valossa, saa uusia ja täydentäviä selityksiä.

Samat oikeudet ja tasa-arvo

Sudek esitti todisteen, että asiat eivät ole näin. Raajarikolla ei nimittäin ole samaa ihmisarvoa kuin sillä, jolla on kaikki raajat tallella. Hänellä on varmasti oikeus myötätuntoomme, huomioomme, yhteisen perusolemuksen tunnustamiseen. Mutta hänellä ei ole oikeutta olla olematta erilainen niin kuin ei ole vanhuksella nuorten keskellä ja rumalla kaunotarten keskellä. Raajarikolla on oikeus olla tulematta loukatuksi ruumiinvammansa takia, mutta ei oikeutta tulla kunnioitetuksi samasta syystä. Sudek tiesi, että ihmisarvo perustuu ihmisten silmissä koskemattomuuteen, ja sen hän oli menettänyt eikä tuota kohtalokasta menetystä voinut korvata mihinkään oikeuksiin vetoamalla.

Aikamme ihmisoikeusjulistusten kannalta Sudekin tyylin voi käsittää ivaksi niille, jotka haluavat saada aikaan — tai pitävät aikaansaatuna — jotain, mitä ei ole koskaan ollut, ei ole eikä voi ollakaan, mikäli ihminen on ihminen.

”Minä viis veisaan teidän oikeudestanne ja ihmisarvostanne”, sanoi Sudek ulkonäöllään. ”Jos niikseen tulee, katkaisette oikeuden nimissä toisenkin käteni taistellessanne ihmisarvon puolesta.”

Sillä Sudek tiesi, että ihmisarvo on sidoksissa ihmisen pystyttämään valtaan, joka näkyy siinäkin, miten ihminen on antanut itselleen oikeuden määritellä oman arvonsa.

Muistellessaan elämäänsä juoksuhaudoissa Sudek ei koskaan moittinut, että siellä olisi poljettu ihmisarvoa, vaan ihasteli upeaa yötä Italian taivaan alla. Hän tiesi, että ihmisen arvo on toissijaista, tuon tähtitaivaan häneen heittämä, eikä oikeus sen määrittelemiseen kuulu ihmiselle, vaikka hän on sen ominut.

”Ihmisoikeustaistelu? Sehän on silkkaa valtataistelua”, hämmästytti Sudek minut kerran syvimmän totalitarismin aikoihin, kun odotin yksiselitteistä tukea demokraattiselle järjestelmälle. Hän oli menettänyt oikean kätensä valtataistelussa, taistellessaan siitä, mistä ei halunnut taistella. Hän tiesi, ettei sitä voisi koskaan korvata mikään julistus, mikään ylimääräinen taputtelu olalle, jossa on tyhjä nivelkuoppa. Sudek tiesi, että ihmisarvon tai -oikeuden on taisteltava itsensä esille, ja siten se aina kiistää itse itsensä. Sudek ei kuitenkaan halunnut taistella, hän oli hävinnyt jo ensimmäisellä kierroksella ja katseli mieluummin yötaivasta, kertoi siitä ja voitti kuin voittikin lopuksi — voitti oikeuden ja ihmisarvon. Hän nauroi oikeutetusti kummallekin. Ei vahingoniloisesti — sitä hän ei osannut — vaan niin kuin jokeen pudonnut nauraa muille kanssaan pudonneille, jotka nyt teeskentelevät jääneensä kuiville.

Sudek ikään kuin aavisti nykypäivän ulkokultaisuuden, kun teeskentelemme, että kädentyngistämme ei enää vuoda verta meidän ja poikiemme päälle. Hän tuntui väittävän, että ihmisen ainut oikeus ja siten myös ihmisarvoinen teko olisi tunnustaa olevansa raajarikko jo pyrkimyksissäänkin.

Lienee vanhuuden kyseenalaisia etuoikeuksia, että ihminen alkaa tarkkailla itseään. Katsoa itseään niiden silmin, joita hän katsoo, ja kuunnella itseään heidän korvillaan.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että näin tehdessäni tyhmenen silmissä. Ehkä asiat eivät ole olleet koskaan tämän paremmin, mutta nyt näen sen selvästi. Kuulen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, näen oman mitättömyyteni. Olen varma, että kukaan ei kostu mitään minun tapaamisestani. Tällä tunteella on myös kääntöpuolensa, ja niinpä olen vanhoilla päivilläni vakuuttunut, että minäkään en opi mitään uutta muilta. En edes odota mitään muutosta parempaan tässä asiassa.

Mutta ennen vanhaan kuuntelin ihmisiä aivan toisin ja minua kuunneltiin toisin. Tuo kuuntelija ja kertoja samalla kertaa oli valokuvaaja Josef Sudek. Ja mieleni tekee julistaa, että hän oli ainut kuuntelemaan ja kertomaan kykenevä ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Jos nyt vielä kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin kuulen nauhalta hänen ääntään, minut valtaa taas tuo hänen kertomansa ainutkertainen uskottavuus ja tajuan, että minäkin voisin olla uskottava, jos vain pääsisin vielä samanlaiseen seuraan.

Se on tietysti harhaa. Jos nimittäin haluaa olla vaikuttamatta mitättömältä idiootilta, ei riitä, että tapaa viisaan ihmisen, sillä itse viisauskaan ei kykene nostamaan toista ihmistä tasolleen. Mieleeni tulee myös, oliko Sudekin kohdalla edes kyse viisaudesta. Kenties se olikin luonnollista käytöstä, johon liittyi hyväntahtoisuutta tai suurpiirteisyyttä vailla pienintäkään ylenkatsetta. Tai vähän molempia. Onnellisten tähtien alla kehittynyt luonne.

Oli miten oli, Sudek on ajaton. Voi sanoa, että hän oli juuri se, mikä hänen pitikin, ja näin hän erosi selvästi meistä muista, jotka haluaisimme olla jotain muuta kuin mihin meistä on. Ei voi kuvitella, että Sudekilla olisi ollut molemmat kädet, että hän olisi valokuvannut pienimuotoisia kuvia, ei olisi harrastanut musiikkia eikä että hän olisi mennyt naimisiin, ajanut partansa säännöllisesti, asunut ankarassa ja onnettomassa huoneistossa tai harjoittanut politiikkaa. Kaikki, mitä hän oli, saattoi yhdistyä vain hänessä, ja niin, että lopputuloksena oli salaisuuden läpi päilyvä omalaatuinen onni.

Räjäyttäkää keneltä tahansa käsi, niin hänestä tulee raajarikko

Sudek ei ollut raajarikko. Hän oli Sudek. Hän muutti menetyksen voitokseen. Hän oli erikoinen ja teki muista erikoisia. Hänellä oli toisten rikastuttamisen lahja, hän veti toisia puoleensa orjuuttamatta heitä. Hän osoitti, että tuollainen suhde on mahdollinen, vaikkakin kovin harvinainen. Juuri se tulee mieleeni muistellessani häntä. Todellinen suuruus ei nimittäin ole olemassa vain itseään varten. Se ei ole asia vaan pikemmin asioiden suhdetta ja suhdetta asioihin. Se on puhetta, mutta myös reaktio puheeseen, se on lausunto, mutta myös kuuntelua. Se ei ole persoonallisuus vaan perspektiivi.

Ehkä juuri siksi Sudek on minulle minun itseni mittapuu. Jos sanon tyhmeneväni ja muiden tyhmenevän minun mukanani, niin ajattelen, että ennen en ollut tyhmä eikä myöskään Sudek eivätkä muutkaan, jotka hän oli kohdannut. Ja koska noita ihmisiä saattoi olla loputtomasti ja koska Sudek jätti jälkeensä tuotannon, josta hänet voi hyvällä tahdolla löytää aina uudestaan, uskon, että minä ja muut emme ole vielä ihan huonossa jamassa. En oikestaan edes tiedä, tyhmenenkö vai viisastunko. Mitä vanhempi olen, sitä rajoittuneempi tietysti olen. Mutta samalla herkempi muistoille, joissa kuollut herää henkiin. On kuin toteuttaisin jälleen tuota suhdetta tyhjään, tuota myötämielisyyttä ilman päämäärää, tuota viisautta välinpitämättömyyden keskinkertaisuuden keskellä. Kun luen oman tuomioni toisten huulilta ja silmistä, tiedän, että oikeastaan hänen silmänsä ja huulensa ovat määränneet minun tämänpäiväisen tuomioni ja että katson hänen kadonnutta henkilöään, sitä, mikä hänen takanaan oli.

Menneen tutkiskelusta kumpuaa varmuus, että on mitä tutkiskella, että se, mitä en tänään näe, on olemassa. Niin kuin merenkulkija tietää, että hänen lähtörantansa on olemassa. Ja tuo varmuus on hänen mukanaan, vaikka ei enää pääsisikään sille.

Hän muutti menetyksen voitokseen.

Suomennos Eero Balk

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *