Valikko Sulje

Karel Čapek: Kissa

Bohemia 1/2002

Voisiko joku kertoa minulle, miksi kissa innostuu niin ihmeellisellä tavalla, jos sille viheltää kovin ohuesti ja korkealta? Olen koittanut sitä englantilaisten, italialaisten ja saksalaisten kissojen kanssa, eikä siinä ole mitään maantieteellistä eroa. Jos kissa kuulee teidän viheltävän (varsinkin jos vihellätte niin korkealta kuin osaatte ”Krásná noc je, lásky čas, vše dýše touhou žhavou”), alkaa se ihastuneena puskea teitä, hyppää syliinne, väijyy hämmästyneenä huulianne, ja lopuksi alkaa jotensakin lempeällä härnäämisellä intohimoisesti kalvamaan suuta tai nenää turmeltuneen ihastuneella ilmeellä. Ja sitten te tietysti lopetatte viheltämisen ja kissa kehrää käheästi ja ahkerasti kuin pieni moottori. Olen miettinyt tätä moneen kertaan, enkä tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt minkä esihistoriallisen vietin vuoksi kissa jumaloi viheltämistä. En usko, että kauan sitten olisi joskus ollut aika, jolloin kollit olisivat ohuesti vihellelleet sen sijaan, että olisivat naukuneet metallisen karkealla altolla, niin kuin ne tekevät nykyään. Ehkä kaukaisina aikoina eli jonkinlaisia kissajumalia, jotka puhuivat heitä palvoville kissoille viheltämällä. Mutta tämä on vain olettamus ja mainittu musikaalinen lumoutuminen yksi kissojen sielunelämän arvoituksista.

Ihminen luulee tuntevansa kissan kuten tuntee muut ihmiset. Kissa on olento, joka nukkuu kerälle kääriytyneenä nojatuolissa, joskus se kuljeskelee kissamaisten kiinnostustensa perässä, joskus tiputtaa tuhkakupin. Se viettää suurimman osan aikaansa hartaasti lämpimästä nauttien. Mutta minä tutustuin kissojen salattuun perusolemukseen vasta Roomassa, koska siellä en katsellut vain yhtä kissaa, vaan viittäkymmentä, kokonaista kissojen laumaa, suuressa kissojen altaassa Trajanuksen pylvään ympärillä. Siellä on kaivettu esiin vanha toriaukio, kuin allas aukion keskellä, ja tuon kuivan altaan pohjalla haljenneiden pylväiden ja patsaiden välissä elää riippumaton kissojen kansakunta, tullen toimeen kalanpäillä, joita niille ylhäältä hyväsydämiset italialaiset heittelevät. Ne vaalivat jonkinlaista Kuun kulttia ja mitään muuta ne eivät ilmeisesti sitten tee. No, siellä minulle sitten selvisi, että kissa ei ole vain kissa, vaan jotain salaperäistä ja saavuttamatonta. Minulle ilmeni, että kissa on villieläin. Jos näette pari tusinaa kissoja kuljeskelemassa, yllättää teidät odottamaton havainto; kissat eivät astele, vaan hiipivät. Kissa ihmisten keskellä on vain kissa, kissa kissojen keskellä on hiipivä varjo viidakossa. Kissa ilmeisesti luottaa ihmiseen, mutta kissaan se ei luota, koska tuntee sen paremmin kuin me. Kissaa ja koiraa sanotaan keskinäisen epäluulon perustyypiksi, kuitenkin olen usein nähnyt oikein läheistä ystävyyttä kissan ja koiran välillä, mutta koskaan en ole huomannut läheistä ystävyyttä kahden kissan välillä, jos emme nyt tietysti puhu kissojen lemmestä. Kissat Trajanuksen torilla jättävät toisensa huomiotta mitä näyttävämmin. Jos ne istuvat samalla pylväällä, istuvat ne selät vastakkain hännät nykien hermostuneesti, jotta näyttäisivät miten epämieluisaa on takana istuvan mirrin läsnäolo. Jos kissa katsoo kissaa, se sihisee. Jos ne kohtaavat, eivät ne ole toisiaan huomaavinaan. Milloinkaan niillä ei ole sama päämäärä, milloinkaan niillä ei ole toisilleen mitään sanottavaa. Parhaassa tapauksessa ne sietävät toisiaan vaieten halveksien ja torjuvasti.

Mutta sinun kanssasi, ihminen, kissa juttelee, kurisee sinulle, katsoo sinua silmiin ja sanoo: avaa ihminen hyvä minulle tuo ovi, annahan paljonsyövä minulle siitä mitä syöt, silitä minua, kerro jotain, päästä minut nojatuoliini. Sinua kohtaan kissa ei ole villieläin, yksinäinen varjo, sinulle se on kotikisu, se luottaa sinuun. Villieläin on eläin, joka ei luota. Kesyyntyminen on yksinkertaisesti luottamuksen tila.

Ja ihmiset, me olemme ihmisiä emmekä villejä, vain niin kauan kuin luotamme. Jos vaikka lähtisin kotoani luottamatta ensimmäiseen vastaantulijaan, jonka kohtaan, murisisin synkästi lähestyessäni ja jännittäisin kävellessä reisiäni, jotta ensimmäisellä silmänräpäyksellä hyppäisin hänen kurkkuunsa kiinni. Jos en luottaisi ihmisiin, joiden kanssa matkustan raitiovaunussa, pitäisi minun kääntää selkäni seinää vasten ja sihistä, jotta pelottaisin heidät. Sen sijaan roikun rauhallisena kahvassa ja luen sanomalehteä, kääntäen heille suojaamattoman selkäni. Jos kuljen kadulla, ajattelen töitäni tai en mitään, ilman että huomioin mitä kanssakulkijat voivat minulle tehdä. Olisi kauheata, jos minun pitäisi epäluuloisesti huomioida, ovatko muut aikeissa syödä minut suihinsa. Epäluottamuksen tila on villiyden alkuperäinen tila, epäluottamus on viidakon laki.

Politiikka, joka elää epäluottamuksen vaalimisesta, on villien politiikkaa. Kissa, joka ei luota ihmiseen, ei näe hänessä ihmistä, vaan villieläimen. Ihminen, joka ei luota ihmiseen näkee myös toisessa villieläimen. Keskinäisen luottamuksen liitto on vanhempi kuin mikään sivilisaatio, ja ihmiskunta pysyy ihmiskuntana, mutta jos luottamuksen tila lopetetaan, tulee ihmisten maailmasta petojen maa. Jotta tietäisitte, menen nyt silittämään kisuani. Se antaa minulle lohtua, sillä se luottaa minuun, vaikka onkin vain pieni harmaa eläin, joka vaelsi luokseni herra ties mistä prahalaisten pihojen tuntemattomien villien luota. Se kehrää, katsoo minua ja sanoo: ”Ihminen, rapsuta minua korvan takaa.”

Suomennos: nimimerkki Kocour (Jyrki Kulmala)
Tämä käännös sai jaetun kolmannen palkinnon Bohemian käännöskilpailussa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *