Valikko Sulje

Milena Jesenská: Praha aamulla 15. maaliskuuta 1939

Miten tulevat kaikkein suurimmat tapahtumat? Odottamatta ja kertakaikkiaan. Mutta kun ne ovat täällä, huomaamme aina, että emme yllättyneet. Ihmisessä on aina tulevasta jokin aavistus ja tieto, joka vain on järjen, tahdon, toiveiden, pelon, hopun ja työn vaimentama. Heti kun ihmisen sielu jää hetkeksi alasti ja ilman kaikkea muuta kuin salaperäistä tuntoaan, se tietää kertakaikkiaan: tiesin sen. Turhaan ei tänään niin moni kulje selittämässä: minä arvasin sen, minähän sanoin. Uskon heitä. Kaikki me arvasimme, ja jos olisimme tarkkaavaisesti kuunnelleet sydämemme ääntä vaikkapa istuessamme yksin kotona taikka herätessäme väsyneinä aamunkoitossa, jos olisimme osanneet pukea sanoiksi tunteet, jotka ovat oikeita, emmekä vain ajatuksia, jotka ovat usein vääristyneitä, olisimme sanoneet: odotamme sitä. Mutta asioiden logiikassa on samalla myös niiden epälogiikka. Jokainen odottaa elämässä jotain ihmeellistä tapausta: onnea, kurjuutta, sairautta, nälkää, kuolemaa. Mutta kun se tulee, ihminen ei tunnista sitä. Ainoa, mitä hän siitä tietää, on se, että se on ottanut hänet valtaansa kokonaan, jättämättä hänelle aikaa tai mahdollisuutta neuvotella.

Kun tiistaiaamuna neljältä soi puhelin, kun toverit ja ystävät soittivat, kun tšekkiradio aloitti lähetyksensä, kaupunki ikkunoidemme alla näytti samalta kuin kaikkina muinakin öinä. Valot muodostivat ikkunoiden alla saman kuvion, risteykset saman ristin. Mutta kolmesta lähtien alkoi vähitellen syttyjä valoja: naapureilla, vastapäätä, alla, ylhäällä, sitten koko kadulla. Seisoimme ikkunan ääressä ja ajattelimme: he tietävät jo. Herätimme ihmisiä puhelimella: tiedättekö? He vastasivat: tiedämme. Tuo samea aamunkoitto kattojen yllä, kalvakka kuu pilvien alla, ihmisten uniset kasvot, kuppi kuumaa kahvia ja radion säännöllinen kuulutus. Näin tulevat suuret tapahtumat ihmisten luo: hiljaa ja yllättäen.

Saksalaisessa lehdessä oli reportaasi saksalaisista sotilaista, jotka lähestyivät Prahaa: hiljainen kaupunki kevättalven aamunkoitossa, joukko saksalaisia autoja ja niissä miehiä, joiden sydän hakkaa: millaista siellä sisällä olisi? Miten ihmiset käyttäytyisivät näillä vierailla kaduilla? He pysäyttävät esikaupungissa ensimmäisen jalankulkijan, töihin menossa olevan työläisen. He tajuavat ensi silmäyksellä, että hän tietää kaiken. Hän käyttäytyy tyynesti, neuvoo hiljaa ja rauhallisesti tien. Kuten aina, kun tapahtuu suuria asioita, tšekit käyttäytyvät erinomaisesti. Tšekkiradio ansaitsee kiitoksen tiiviistä asiallisuudesta, jolla väsymättä ja kärsivällisesti kuulutti joka viides minuutti: Saksan armeija etenee rajalta Prahaa kohti. Käyttäytykää rauhallisesti. Menkää töihin. Laittakaa lapset kouluun.

Puoli kahdeksalta lähti lapsilauma koulumatkalle kuten muulloinkin. Työläiset ja virkamiehet lähtivät töihinsä kuten muulloinkin. Raitiovaunut olivat täynnä kuten muulloinkin. Vain ihmiset olivat erilaisia. He seisoivat ääneti. Koskaan en ole kuullut niin monen ihmisen olevan hiljaa. Kaduilla ei ollut lainkaan ihmisjoukkoja. Ihmiset eivät pitäneet ollenkaan neuvoa. Virastoissa he eivät edes nostaneet päätään pöydistään. En tiedä, mistä tämä tuhansien ihmisten yhtenäinen ja samanlainen käytös on peräisin, mistä äkkiä purkautuu niin monen keskenään tuntemattoman sielun yhtenevä rytmi: 15. maaliskuuta 1939 kello 8.35 aamulla tuli Saksan armeija Národní-kadulle. Jalkakäytävillä kuhisi ihmisiä kuin muulloinkin. Kukaan ei katsonut, kukaan ei vilkuillut taakseen. Prahan saksalaisväestö tervehti Saksan sotilaita.

Hekin käyttäytyivät meitä kohtaan hyvin. On ylipäänsä ihmeellistä, kuinka asia muuttuu, jos jokin muodostelma hajoaa yksilöiksi ja jos ihminen seisoo ihmistä vasten. Václavské náměstílla tšekkityttö kohtasi joukon saksalaisia sotilaita – ja koska oli jo toinen päivä, koska meidän kaikkien hermot olivat jo vähän väsyneet ja koska vasta toisena päivänä ihminen tajuaa paremmin ja ajattelee enemmän – hänen poskilleen purskahtivat kyyneleet. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä: hänen luokseen astui saksalainen sotilas, yksinkertainen ja tavallinen sotapoika, ja sanoi: Aber Fräulein, wir können doch nichts dafür..! (Mutta neiti, emmehän me voi sille mitään) Hän sanoi sen kuin lohduttaakseen pikkulasta. Hänellä oli saksalaiset kasvot, vähän pisamaiset, hiukset hiukan punertavat ja saksalainen univormu, muuten hän ei mitenkään eronnut tšekkialokkaasta, yksinkertaisesta ja isänmaalleen uskollisesta. Ja näin siinä seisoi vastakkain kaksi ihmistä, ”und könnten nichts dafür…” Ja tuossa yksinkertaisessa, hirveän tavallisessa lauseessa on kaiken avain.

Eräässä raitiovaunussa sattui toinen tapaus: tšekkinuorukainen, jolla oli käsivarressaan jokin nauha, suolsi paljon puhetta: että mitä nyt teemme ja kenet nyt pieksämme ja mitenkä nyt tehdään mistäkin loppu ja mitenkä nyt panemme maailman kuriin. Tuon hihanauhan lisäksi hänellä oli myös hakaristimerkki takin kauluksessa. Ja kun nuo puheet päätyivät koko vaunun suureen hiljaisuuteen, nousi äkkiä seisomaan saksalainen upseeri, joka oli istunut nurkassa, ja meni pojan luo puhutellen häntä tšekiksi: ”Oletteko tšekki?” Poika pörhistäytyi ja sanoi tavattoman itsetietoisesti: ”Kyllä, olen tšekki.” Ja silloin tuo upseeri otti hänen takistaan hakaristimerkin ja sanoi hyvin rauhallisesti ja hyvin painokkaasti: ”Sitten teillä ei ole oikeutta pitää mitään tällaista.”

Näettekös, on hetkiä, jolloin haluaisi mennä saksalaisen upseerin luo sanomaan: Kiitän teitä, herra.

Jokunen päivä sitten puhuin saksalaisen kanssa, luonnollisesti kansallissosialistin. Hän puhui hyvin pitkään ja hyvin harkitsevaisesti tšekkien asemasta ja eduista, jotka hänen mielestään olemme saaneet, ja haitoista, joita hän itse on saanut kokea. Se ei ole ollenkaan kiinnostavaa, koska kaikki on tänään vasta alullaan eivätkä hyvin perillä olevatkaan ihmiset voi sanoa enempää kuin pelkän arvauksen. Kiintoisa on kuitenkin hänen käsityksensä tšekeistä, hän kysyi minulta melkein arasti: Miten selitätte, että meillä käy niin paljon tšekkejä, jotka tervehtivät Heil Hitler?

Tšekkejä? Se on varmasti virhe.

Ei se ole virhe. Heitä käy meillä virastossa, he nostavat oikean kätensä ja sanovat Heil Hitler. Miksi? Voisin kertoa teille eräästä kirjailijasta, joka ponnistelee saadakseen – nyt ja äkkiä – näytelmänsä Berliinin näyttämöille. Voisin kertoa teille monista, jotka tekevät enemmän kuin tarvitsee, yli-innokkaasti, touhukkaasti. Tiedättekö, jokainen saksalainen ymmärtää kansallisylpeden ja kansallisen selkärangan. Nöyristelevä käytös herättää tämän päivän saksalaisessa vain alentuvan hymyn, uskokaa minua. Näin sanoi tuo mies.

Kahdessa päivässä on kaupunkikuva muuttunut tuntemattomaksi. Ravintoloissa on miehiä univormuissa, joita emme tunne edes kuvista. Kaduilla kulkee autoja, joita emme ole koskaan ennen nähneet. Ne ajavat sinne tänne, aina ne tietävät, mitä on tehtävä, ne toimivat täysin päättäväisesti ja määrätietoisesti. Kirjakaupoista ostetaan Prahan karttoja ja ranskalaisia ja englantilaisia kirjoja. Sotilaita kulkee joukoissa kadulla, he pysähtelevät näyteikkunoiden eteen, katselevat, juttelevat. Eikä yksikään pyörä, ei yksikään kynä eikä kone ole silti pysähtynyt.

Staroměstské náměstílla on tuntemattoman sotilaan hauta. Tänään sitä ei näy, näkyy vain valtava kasa lumikelloja. ällistyttävä voima, joka salaa ohjaa ihmisten askelia, tuo tänne joukoittain prahalaisia, kukin laskee lumikellokimpun tälle suuren muiston pienelle haudalle. Ihmisiä seisoo sen ympärillä ja heidän poskillaan vierii kyyneliä. Ei naisten ja lasten: vaan myös miesten, jotka eivät ole tottuneet kyyneliin. Ja tämäkin on taas niin ilmiselvän tšekkiläistä: ei ollenkaan valitusta, ei pelkoa, ei epätoivoa, ei mitään tunteen kouristusta. On vain surua. Jotain kautta tuon surun on päästävä ulos, muutaman sadan silmän on kostuttava siitä. Ehkä näin syntyvät kansalliset tavat, nämä saattavat olla pitkäaikaisen kansallisen perinteen ensi kiviä. 15. maaliskuuta tšekkiäidit kävisivät tšekkilasten kanssa laskemassa lumikellokimppuja tuntemattoman sotilaan haudalle. Se syöpyy ihmisten mieleen kuin suuri uhri.

Tuon joukon takana näin saksalaisen sotilaan, joka pysähtyi ja teki kunniaa. Hän katsoi itkusta punaisia silmiä, kyynelpisaroita, lumisia lumikellovuoria, näki ihmisten itkevän, itkevän siksi, että hän on täällä.

Ja hän teki kunniaa. Näemmä hän ymmärsi, miksi olemme surullisia. Katsoessani hänen jälkeensä mietin Suurta Illuusiota: eläisimmekö todella joskus rinnakkain – saksalainen, tšekki, ranskalainen, venäläinen, englantilainen – loukkaamatta toisiamme, vihaamatta toisiamme, tekemättä toisillemme vääryyttä? Ymmärtäisivätkö valtakunnat joskus toisiaan niin kuin yksittäiset ihmiset ymmärtävät? Kaatuisiko joskus raja maiden väliltä niin kuin se kaatuu ihmisten väliltä?

Olisi ihanaa saada elää siihen asti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *